Pyhäjärvelle omistettu runo teoksesta Ei ihminen siihen yllä

 

Pyhäjärven rantavettä

vanha koivu varjostaa,

veden pinta lehväin alla

vehmautta heijastaa.

 

Polku luota rauduksein

alkaa, vaan ei näy.

Sitä pitkin sydämein

vuoskymmenet jo käy.

 

Kuin suvituuli ikuinen

yllä leppävyön

sama poika elää sen,

sama sykkii syön.

 

Niinkö kajo lumpeiden

ja ruuhilautain tuoksu

pysähdytti ihmisen,

vai pikkupuron juoksu,

 

joka uumenista lehdon

yhä kaukaisena soi;

niinkö äänet tuulikehdon,

tuomieni, kuulla voi?

 

Edessäni näen selän

Pyhäjärven, minä elän,

sineen palaan vesien

lapsuuteni kesien.