Elias-kirjailijat kirjailijat
Karjalohjan, Karkkilan, Lohjan, Nummi-Pusulan, Sammatin ja Vihdin
KOTISEUTUKIRJAILIJATIETOKANTA
Suurenna / Pienennä kirjasinkokoaPienennä kirjasinkokoaSuurenna kirjasinkokoa
 Etusivu  |  Hakuohje  |  Palaute  | Rekisteriselosteet  
Etsi kirjailija
 
 
 
Voit valita useamman vaihtoehdon valikosta pitämällä CTRL-näppäimen alhaalla.
 
 Yleistä   Kirjoittamisesta   Tekstinäytteet   Näytä kaikki tiedot   Tulosta 
 
 
‹‹ Takaisin hakutulokseen

Anni Laaksonen

Lohja, Nummi-Pusula


 

Muistelmansa Muistatko? Anni Laaksonen kertoo aloittaneensa useampaan kertaan, mutta huomasi sitten yrittävänsä liikaa. Sitten hän ajatteli: ”Kerron vain, miten menin portista sisään.” Niin asiat alkoivat vyöryä paperille, syntyi luonnollinen kerronta. Anni Laaksosella on aina ollut hyvä muisti, mikä helpotti kirjoittamista. Varsinaista kirjoitusprosessia seurasi puhtaaksikirjoitus, mutta muuten tekstiä ei ole muokattu. Teksti seisoi pitkään – se oli valmiina jo 1980-luvun puolella – kunnes Anni Laaksonen sai neuvoja omakustanteita julkaisseelta lohjalaiselta Eino Forsmanilta. Niin kirja painettiin lohjalaisessa yrityksessä. Vaikka kirja tuli, jäivät mieltä kuitenkin kaihertamaan ladontavaiheessa syntyneet lukuisat virheet.

Anni Laaksonen lähetti kirjansa entisille luokkatovereille ja sai hyvää palautetta. 1940-luvun muistot heräsivät henkiin myös muiden mielissä. Vaikka kirjassa nimiä on muutettu, tunnistettiin silti omat toimet ja hassutukset. ”Kaikki olivat yllättyneitä ja onnellisia.”

Muistatko?-kirjan jälkeen on syntynyt lähinnä runoja, joita on muutaman kerran julkaistu myös paikallislehdissä.

Muistatko? kertoo tarinan nuoren tytön elämästä, kasvusta ja kehittymisestä syksystä syksyyn. Koulussa ystävystytään, opitaan uusia taitoja ja välillä vähän seikkaillaankin. Seikkailuretkestä on kyse ainakin silloin, kun tytöt päättävät yöpyä heinäladossa. Kirja sisältää tarkkoja kuvauksia elämänmenosta ja opiskelusta emäntäkoulussa 1940-luvulla. Tarina lähtee liikkeelle suoraan koulun portilta. Kirjassa kerrotaan, miten nuori koululainen kirjoitti kiireellä kronikan, jonka hän esitti sujuvasti, vaikka kirjoitus ei ihan siistiä ollutkaan:
”Kun sitten kuuli opettaja Ranteen kehaisevan jollekin, että kronikka oli niin hyvä, että oli kuin herneitä olisi pudotellut, häpesin sisimmässäni. Tunsin jotenkin pettäneeni hänen luottamuksensa.
Noin kaksikymmentäviisi vuotta myöhemmin tapasimme neiti Ranteen toveripäivillä. Kysyin ihan huvikseni sen enempää ajattelematta: ’Tunnetteko minut vielä.’
Jalat olivat mennä altani, kun hän vastasi reippaaseen tapaansa: ’Totta kai, sinähän olet se runotyttö.’ Liikutuin niin, etten saanut sanaakaan suustani. Annoin tilaa seuraavalle tytölle ja menin sivuun nieleksimään. Miten hän saattoi muistaa, olivathan niin monet tytöt kulkeneet hänen silmiensä ohitse vuosien saatossa. Ulkonaisesti hän ei ollut muuttunut, mutta tottahan me muut olimme muuttuneet, aikuistuneet ja vanhentuneet. En tullut ajatelleeksi, että ehkä hänellä, kun hän muutenkin oli melkein nero, oli myöskin valtavan hyvä vaistonvarainen muisti kaikessa ja että hän samalla lailla tunnisti meistä useimmat. Mutta yhä mielelläni kuvittelen, että hän erikoisesti muisti juuri minut, koska molemmat rakastimme runoutta ja olimme sukulaissieluja.”