Elias-kirjailijat kirjailijat
Karjalohjan, Karkkilan, Lohjan, Nummi-Pusulan, Sammatin ja Vihdin
KOTISEUTUKIRJAILIJATIETOKANTA
Suurenna / Pienennä kirjasinkokoaPienennä kirjasinkokoaSuurenna kirjasinkokoa
 Etusivu  |  Hakuohje  |  Palaute  | Rekisteriselosteet  
Etsi kirjailija
 
 
 
Voit valita useamman vaihtoehdon valikosta pitämällä CTRL-näppäimen alhaalla.
 
 Yleistä   Kirjoittamisesta   Teokset   Tekstinäytteet   Lähteet   Näytä kaikki tiedot   Tulosta 
 
 
‹‹ Takaisin hakutulokseen

Sami Parkkinen

Karkkila


  • s. 1962 Helsingissä
  • kirjailija
  • asui Karkkilassa vuosituhannen taitteessa
  • asuu nykyisin Keski-Pohjanmaalla
  • perheeseen kuuluvat vaimo ja tytär
 
Elämästä
 
Kotimaista kirjallisuutta ja teatteritaiteita opiskellut Sami Parkkinen asui Karkkilan Fagerkullassa pari vuotta 1990-luvun lopulla. Karkkilasta perhe otti suunnan Rovaniemelle, josta elokuussa 2007 muutettiin Perhoon Keski-Pohjanmaalle.
 
- Viihdyin Karkkilassa todella hyvin, jos ei olisi vaimon opiskelujen takia pitänyt muuttaa, oltaisiin varmaan vieläkin, Sami Parkkinen totesi elokuussa 2007. Karkkilan kausi oli muutenkin hyvää, täällä ollessaan Sami Parkkinen kirjoitti romaanin Teo, joka oli Finlandia-palkintoehdokkaana.

Kirjoittamisesta

Sami Parkkisen esikoisteos ilmestyi vuonna 1987. Se oli novellikokoelma Loordi, jonka huumorin absurdia, irrottelevaa ja liioittelevaa otetta kiitettiin. Loordin jälkeen seurasi neljän romaanin ja novellikokoelman sarja. Parkkinen kirjoitti myös yhden lastenkirjan sekä näytelmiä ja sovituksia, kunnes päästiin kirjaan Teo.
 
Teo sai paljon kiitosta lämpimästä ja hellästä huumoristaan. Teo tarkoittaa ihmistä, joka on tuomittu elämään oikein. Kirjan päähenkilö ottaa tämän kirjaimellisesti, hän kokee, että hänet on tuomittu auttamaan ja palvelemaan muita. Ja Teo auttaa, jopa liiaksi asti.
 
Viime vuosina Sami Parkkinen on työskennellyt etenkin näytelmätekstien kanssa, mutta mieli tekee jo proosan pariin. Rovaniemellä hän kirjoitti näytelmäksi Olli Tiuraniemen tekstien pohjalta Mustan joen sykkeen, joka sai Tampereen teatterikesässä 2007 myönteistä huomiota. Teoksen Kauppamatkustajan syntymä pohjalta tehty näytelmä oli saamassa ensi-iltansa syyskuun 2007 alussa Q-teatterissa Helsingissä ja Kuopion teatteriinkin on tilattu näytelmä. Muita viime vuosien onnistumisia on ollut näytelmä Putoavia enkeleitä, joka kertoo Aila Meriluodon ja Lauri Viidan riipaisevan rakkaustarinan. Sami Parkkinen on yksi näytelmän kolmesta kirjoittajasta.
 
Sami Parkkinen on kirjoittanut myös esseen omista työskentelytavoistaan, essee on mukana Kari Levolan toimittamassa teoksessa Kirjailijan työmaat (Tammi, 2007). Kun hän pohtii omaa työskentelytapaansa, hän huomaa sen muuttuneen ajan ja perheen myötä. ”Nuorena saatoin kirjoittaa yötkin, nyt olen oppinut löytämään oman rytmini. Hyvä päivittäinen kirjoitustahti on 1-3 kolme tuntia, on tärkeää lopettaa vaiheeseen, josta on hyvä jatkaa. Kun sitten on menossa kokoamis- ja editointityö, voi jatkaa vaikka kuinka pitkään.” Sami Parkkinen toteaa, miten hänellä proosaa kirjoittaessaan saattaa joku aihe olla mielessään pitkään, sitten se vain aukeaa ja pääsee liikkeelle. Välillä aiheita on useampiakin, sitten huomaa, miten ne liittyvät yhteen.
 
Teo-kirjan saaman hyvän palautteen ja Finlandia-ehdokkuuden lisäksi Sami Parkkisen oopperalibretto Mauri Kunnaksen teoksesta Hui Kauhistus! oli ehdolla Teosto-palkinnon saajaksi. Sami Parkkinen on myös kääntänyt paljon, hänet tunnetaan muun muassa Roald Dahlin lastenkirjojen suomentajana.

Teokset

  • Loordi (novelleja, Weilin + Göös, 1987)
  • Sama uni (romaani, Gummerus, 1988)
  • Kaksi salaisuutta (novelleja, Gummerus, 1990)
  • Keltainen kimalainen (lastenkirja, Tammi, 1992)
  • Kääntöpaikka (romaani, Gummerus, 1994)
  • Ihmepuun lehdet (romaani, Gummerus, 1997)
  • Teo (romaani, Gummerus, 2000)
  • Tulva (romaani, Gummerus, 2002)
  • Kauppamatkustajan syntymä (romaani, Gummerus, 2004)

Tekstinäytteet

Katkelma teoksesta Teo, luvun Loukkaaja alusta:
 
Arja heräsi. Alkuun ei kuulunut kuin huminaa, ja kun Arja tapaili selkänsä takaa miehen vartaloa, hän tunsi vain sohvan selkänojan. Arja ei kääntynyt heti. Jokin tutunomainen tuntemus vaati ensin tunnistamista.
 
Ääni tuli tietokoneesta. Kelmeä valo heitti huoneen yli hennon hunnun.
 
Ja samassa Arja tunnisti tunteen. Olo oli sama kuin Pojun pahimman työvimman noustua päälle. Tuolloin Arja oli maannut yökaudet yksin.
 
Johtuiko se tietokoneen huminasta ja näppäimien muovisesta räpläävästä nalkutuksesta, äänistä jotka heti yhdisti työhön? Yninästä ja tuolin narahtelusta, kitkerästä ja lussutellen puhallellusta työtupakan savusta joka tuntui haisevan pahemmalta kuin tavalliset taukotupakat? Arja kääntyi kohti huonetta ja äännähti samalla kuin nukkuva.
 
Mies oli syventynyt työhön. Hänen huulensa hamuilivat sanoja kun hän kirjoitti, tupakka suupielessä roikkuen ja tummat hiuskiehkurat pitkin poskia liimautuneina. Välillä mies naurahti taikka urahti ääneen. Arja näki ja tunnisti työn kiihkosta aiheutuvan hikoilun. Muitakin oireita oli: pöydällä olevassa tuhkakupissa kärysi toinen savuke jo palavan lisäksi. Monipolttaminen oli kuulunut Pojunkin taudinkuvaan.

Lähteet