Sami ParkkinenKarkkila
Katkelma teoksesta Teo, luvun Loukkaaja alusta:
Arja heräsi. Alkuun ei kuulunut kuin huminaa, ja kun Arja tapaili selkänsä takaa miehen vartaloa, hän tunsi vain sohvan selkänojan. Arja ei kääntynyt heti. Jokin tutunomainen tuntemus vaati ensin tunnistamista.
Ääni tuli tietokoneesta. Kelmeä valo heitti huoneen yli hennon hunnun.
Ja samassa Arja tunnisti tunteen. Olo oli sama kuin Pojun pahimman työvimman noustua päälle. Tuolloin Arja oli maannut yökaudet yksin.
Johtuiko se tietokoneen huminasta ja näppäimien muovisesta räpläävästä nalkutuksesta, äänistä jotka heti yhdisti työhön? Yninästä ja tuolin narahtelusta, kitkerästä ja lussutellen puhallellusta työtupakan savusta joka tuntui haisevan pahemmalta kuin tavalliset taukotupakat? Arja kääntyi kohti huonetta ja äännähti samalla kuin nukkuva.
Mies oli syventynyt työhön. Hänen huulensa hamuilivat sanoja kun hän kirjoitti, tupakka suupielessä roikkuen ja tummat hiuskiehkurat pitkin poskia liimautuneina. Välillä mies naurahti taikka urahti ääneen. Arja näki ja tunnisti työn kiihkosta aiheutuvan hikoilun. Muitakin oireita oli: pöydällä olevassa tuhkakupissa kärysi toinen savuke jo palavan lisäksi. Monipolttaminen oli kuulunut Pojunkin taudinkuvaan. |