Tapio Lindstedt rakasti luontoa. Hän valokuvasi luontoa ja kirjoitti luontoaiheisia runoja, joista hänen veljensä Seppo ja Ahti Lindstedt kokosivat kaksi runoteosta. Ei ihminen siihen yllä on kokoelma, joka ilmestyi vuonna 2002. Seuraavana vuonna ilmestyi Lyhyt oli elo.

 

Teoksista ensimmäinen on puhtaasti luontoon liittyvä runojen ja kuvien vuoropuhelu. Toiseen on koottu loput Tapio Lindstedtin jäämistöstä löydetyt runot ja lyriikaksi tulkittavat tekstit. Toisen teoksen sävy on tummempi, mutta huumori sisältyi selvästi Tapio Lindstedtin elämänasenteeseen, sillä runojen synkistäkin käänteistä pilkistää usein valoa tuova humoristinen näkökulma.

 

Tapio Lindstedt kuului niihin, joiden runosuoni sykki tilanteessa kuin tilanteessa. Hänen runojaan onkin löydetty niin tuttavien veneen lokikirjasta kuin vaikkapa ystävien syntymäpäiväonnitteluista. Hänellä oli silmää nähdä luonnon pienetkin vivahteet, yhdistää ne muihin kuviin ja saada aikaan uudenlainen yhdistelmä. Tapio Lindstedtin runoissa saa osansa myös paikallinen luonto. Niissä voi aistia lapsuuden huolettomat kesät, ajan, jolloin aurinko paistoi aina, ruoho tuoksui ja kesakot nousivat nenän selkään.

 

Kummankin teoksen kanteen ovat veljet valinneet kuvia Tapio Lindstedtin viimeiseksi jääneeltä linturetkeltä. Kuvat ovat filmirullalta, joka löytyi onnettomuusautossa olleesta kamerasta. Teoksista ensimmäinen sisältää muutenkin paljon kuvia, jotka ovat sopusoinnussa teokseen valittujen runojen kanssa. Kuvista näkee, että Tapio Lindstedt tarkasteli luontoa kiireettömästi, yksityiskohdat piirtyvät selkeinä ja näkyviin nousevat välillä niin pienet asiat, ettei niitä tavallisesti edes huomaa.