Kalevi Mäensyrjä asui elämänsä ensimmäiset 30 vuotta Vaskijärvellä, kunnes muutti Vihtiin. Kymmenen vuoden kuluttua Vihti vaihtui Hyvinkääksi, jossa Mäensyrjä asui noin 20 vuotta. Sen jälkeen asuinpaikaksi tuli Salo. Kesä- ja vapaa-ajanpaikka on kuitenkin yhä Vaskijärvellä, ja mieleltään Kalevi Mäensyrjä on ja pysyy Vaskijärven poikana.

 

Kalevi Mäensyrjä aloitti työelämän metsätöissä ja rakennuksilla, mistä hän siirtyi Metallikutomoon. Tätä seurasi Tielaitos, jonka palveluksessa hän oli liki 30 vuotta, kesäisin asfalttiaseman koneenhoitajana ja talvisin auraus- ja muissa kunnossapitotehtävissä. Työn monipuolisuus viehätti: ”Oli kahdet työkaverit.”

Kirjoittamisharrastus alkoi lähes huomaamatta. Vuoden 1989 lopulla Kalevi Mäensyrjä alkoi pistää muistiin päivittäisiä tapahtumia. Tallella on yhä nippu alkuaikojen muistiinpanoja, niistä ensimmäinen on päivätty 6.11.1989 ja se alkaa: ”Olin ensimmäisen yön päivystämässä, mutta oli tarpeeton homma, lämmintä oli läpi yön.”

 

Kalevi Mäensyrjä on aina harrastanut moottoripyöriä ja ajamista. Noita kokemuksia hän alkoi siirtää jutuiksi, joita julkaistiin kaupunkilehti Karkkilalaisen sivuilla vuodesta 2000 lähtien. Hieman arkaillen hän vei ensimmäisen juttunsa lehden päätoimittajana toimineelle Heikki Savolalle, joka rohkaisi ja kannusti uutta kirjoittajaa. ”Heikki luki jutun ja sanoi, että se julkaistaisiin viitenä jaksona. Sitten Heikki kyseli, olisiko lisää työhommista.”

 

Syntyivät jutut Vaskijärven työväentalosta ja Toivikkeen suon turpeennostosta. Vaskijärveläiset lukivat ihmeissään ja innoissaan, miten jutuissa vilisi tuttuja nimiä. ”Tee kirja”, he innostivat. Samoin ajatteli myös Heikki Savola, joka muokkasi tekstejä kirjan muotoon.

 

Kaupunkilehti Karkkilalaisen kustantamana ilmestyi vuonna 2004 teos Siihen aikaan kun Kippari Arielin osti. Kirjan saatesanoissa Heikki Savola kirjoittaa: ”Kirjoituksissaan hän ei ole keskittynyt vain oman lapsuutensa, nuoruutensa ja työuransa muisteluun, vaan samalla hän on kertonut yhden näkökulman Karkkilan ja lähiseutujen historiasta siltä ajalta, jota itse on elänyt.” Savola kertoo koonneensa tekstit kirjaksi lukijoiden pyynnöstä, mukaan kirjaan pääsi myös aiemmin julkaisemattomia tekstejä. ”Kalevi Mäensyrjän tekstit ovat hyvä osoitus, miten tavalliselta näyttävässä elämässä ja arjessa riittää paljon muisteltavaa, kerrottavaa ja myös opittavaa. Kalevi Mäensyrjän tyyli kertoa on lämmin ja myötäelävä, eikä kaikkea ole puserrettu kirjakielen ja kieliopin mukaiseksi”, Heikki Savola kirjoitti ja toivoi, että Mäensyrjän esimerkki kannustaisi myös lukijoita tallentamaan omia muistojaan.

 

Siihen aikaan kun Kippari Arielin osti sisältää tarinoita liikenteestä, työelämästä ja moottoripyöristä, mutta lyhyen muistelman myös Vaskijärvellä eläneestä taidemaalari Ilmari Huitista, josta Kalevin veli, Pentti Mäensyrjä kirjoitti suuremmankin teoksen (Sielupensseli). Kalevi Mäensyrjän kirja alkaa juhannuksesta kertovilla jutuilla ja päättyy joulutarinoihin.

 

Elokuussa 2007 oli vuorossa Normaali ajokeli. Se on Kalevi Mäensyrjän uusi muistelmateos, jossa normaalin ajokelin lisäksi on muitakin motoristin muistelmia. Mukana on 14 lämminhenkistä tarinaa, jotka liittyvät moottoripyöräilyyn eri elämänvaiheissa pikkupojasta eläkeläiseen. Välillä on pureva pakkanen, välillä päästään Pyynikin ratamoottoripyöräkilpailuihin.

 

Kalevi Mäensyrjä antaa täyden tunnustuksensa Heikki Savolalle, joka on kummankin muistelmateoksen toimittaja. ”Heikki on tarkka, hän tarkistaa yksityiskohtia, mutta ei juurikaan puutu kieleen. Ei olisi mitään kansissa ilman Heikkiä.”

 

Kalevi Mäensyrjällä on tapana kirjoittaa tarinansa kahteen tai useampaan kertaan. Käytössä on vanha kunnon kirjoituskone, jota hän nimittää iskurikoneeksi. ”Täytyy nähdä, kun mekaaninen iskuri nousee ja lyö kirjaimen”, hän naurahtaa. Harrastajakirjoittajaksi hänen taipaleensa on myös melko erikoinen. Esikoiskokoelma oli jo julkaistu, kun hän osallistui Salon kansalaisopistossa kirjoittajakursseille. ”Meitä oli siellä mielenkiintoinen joukko. Neljätoista henkeä, siinä oli kaksi lukiolaista flikkaa ja minä tietysti nestori. Miehiä oli tasan kaksi.”

Katkelma teoksesta Siihen aikaan kun Kippari Arielin osti, luvusta Kesäajoja ja matkasuunnitelmia:

 

Kesällä 1957 ostimme vanhimman veljeni kanssa kimppaan moottorisahan, joka ei siihen aikaan ollut kovin yleinen, ja pestauduimme paperipuuntekoon silloiselle Kymi-yhtiölle Vattolan ja Ahonpään metsiin. Siitä tulikin aika lujatempoinen työkesä pitkine päivineen. Edellisvuonna loukkaantunut käsikin alkoi olla jo jonkinlaisessa kunnossa.

 

Sain vähän rahaakin kasaan ja kesällä vekslasin itselleni 250-kuution AWO:n. Se oli aika vähän ajettu, punaruskea kardaanivetoinen vehje. Näiden Zettien ja sen antiikkisen BMW:n jälkeen se tuntui ihan oikealta moottoripyörältä. Nyt käytin ajaessani jo kypärääkin, kai se järkikultakin sain jonkunlaisen herätyksen siinä Mikkelin kolarissa.

 

Sinäkin kesänä tanssittiin Santalan ladolla ja väkeä kävi vallan mahdottomasti. Olihan siellä aina laadukasta musiikkiakin, jos ei maan parhaita yhtyeitä, niin hyviä kuitenkin. Se paikka itsessään ei nyt mikään kummoinen ollut, se sijaitsikin keskellä kuivaa korpea. Ladon vieressä oli pieni peltoaukea, jonka takia se lato sinne aikanaan oli tehty. Maantieltä oli matkaa ladolle satakunta metriä. Niin sanotuista sosiaalitiloista ei juuri kannata puhua. Naisille oli olemassa jonkinlainen puucee, miehille riitti suojaisaa metsää hätäisimpien tarpeiden suorittamiseen. Järjestyshäiriöitä ei suuremmin ollut. Jos jollakin oli viinaksia mukana, niitä täytyi nauttia paremminkin salavihkaa ja vähän huomaamattomasti. Liikaa kännissä olevien ei kannattanut pyrkiä ladon sisäpuolelle.

 

Moottoripyörillä siellä kävi porukkaa paljon, autoilla paljon vähemmän. Kun suurin osa pyöristä oli kaksitahtisia, yöllä tanssien loputtua kankaalla leijui pitkän aikaa sinertävä utupilvi, kunnes auringon noustessa viriävä aamutuuli sen vähitellen haihdutti pois.