Veikko Vainikainen

Karkkila

• s. 14.3.1902 Helsingissä
• k. 19.7.1992 Karkkilassa
• kirjailija, Karkkilan kauppalansihteeri

Elämästä

Veikko Vainikainen työskenteli Karkkilassa kauppalansihteerinä, mutta ehti samaan aikaan moneen muuhun. Hän aloitti kauppalansihteerin työt 18.5.1948 ja jäi eläkkeelle 15.1.1963. Hän oli perustamassa Karkkilan Seutu –lehteä vuonna 1948 ja oli lehden ensimmäinen päätoimittaja. Lisäksi hän pakinoi radiossa.

Kirjoittamisesta

Veikko Vainikainen oli monipuolinen kirjoittaja, mutta myös monien eri nimien ja nimimerkkien käyttäjä. 1930-luvulla hän kirjoitti lukuisia näytelmiä käyttäen nimeä Veikko Rajakoski. Samaa nimeä hän käytti, kun hän novellein ja teatteriohjelmallisin kirjoituksin esiintyi Tulenkantajien avustajana.

Vainikainen kirjoitti myös kuunnelmia ja julkaisi kaksi romaania. Kansan Arkistossa on tallessa käsikirjoitus Kirjeitä tuntemattomalle toverille. Sen Vainikainen on tehnyt nimellä Tuomas Torppa. Arkistosta löytyy myös Vainikaisen käsikirjoitus Teatteritaide kapitalisminvastaisessa maailmankatsomuksessa.

Veikko Vainikainen on käsitellyt monissa näytelmissään yhteiskunnallisia ongelmia, tällaisia ovat: Hätähuuto, Pelastus, Rautakoura ja Vedenpaisumus. Sodanvastaisuus tulee esiin pienoisnäytelmissä Kielletty totuus ja Rajalla ammutaan. Vainikainen kirjoitti myös huvinäytelmiä, jotka olivat lähinnä satiireja. Näihin kuuluvat näytelmät Diktaattori ja Kunniaporvari. Näytelmä Liekki kuvastaa puolestaan suurkaupungin kiihkeää ja paheellista elämää.

Yhteiskunnalliset ongelmat nousevat esiin myös Vainikaisen romaaneissa, joihin kuuluvat Pojanpoika uskoo Leniniin (Kansankulttuuri, 1945) ja Uskottomuus (Lahden Työväen Kirjapaino, 1951).

 Vainikainen on toiminut myös suomentajana. Hän on suomentanut Tryggve Hansenin 1-näytöksisen näytelmän Gestapon kynsissä vuonna 1946. Hänen omista näytelmistään Partisaanityttö sekä Voitonlippu on punainen on käännetty ruotsiksi.

Nimimerkillä Nappi Vainikainen kirjoitti vuonna 1946 Vasaran pakinoita. Vainikaisen tiedetään käyttäneen myös nimimerkkiä Vasara. Kansallisbibliografiassa on lueteltu kolme Vasaran teosta, mutta E. J. Ellilän salanimiluettelon mukaan näistä kaksi olisikin kirjoittanut Juho Poutanen. Kiistatta Vasaran teksteistä Vainikaisen tekemä on näytelmä Ilman tahtia Uraliin.

Vuonna 1946 Vainikainen teki Kalevalan Kullervo-runosta uuden sovituksen Valistuskeskuksen käyttöön.

Aktiivisuus

Veikko Vainikainen osallistui kirjalliseen keskusteluun. Kiilan albumissa 44 on hänen kirjoituksensa Sammuneet näyttämötulet, jossa Vainikainen käsittelee teatterin tilaa ja tehtäviä.

Vainikainen oli sotien jälkeen myös valtion näyttämötaidelautakunnan jäsen.

Teokset

• Diktaattori : surullisen hullunkurinen katkelma erään kansan historiasta. (3-näytöksinen farssi, 1936)
• Juhlamme (julk. sos.dem. puoluetoimikunta, 1935)
• Kielletty totuus (1-näytöksinen näytelmä, 1936)
• Raja (5-kuvaelmainen näytelmä yhdessä Heikki Välisalmen kanssa, 1932)
• Rajalla ammutaan : 1-näytöksinen näytelmä (1936)

• Arvoisat juhlavieraat, hyvät toverit (1946)
• Eemeli-eno ja me muut (1-näytöksinen huvinäytelmä, 1946)
• Juhla (julk. Suomi-Neuvostoliitto seura, 1945)
• Juhla : kuinka hyvä raittiusjuhla järjestetään (julk. Raittiusjärjestöjen yhteistoimikunta, 1949)
• Onnen päivä (1-näytöksinen lastennäytelmä, 1945)
• Partisaanityttö (1-osainen näytelmä, 1946)
• Pojanpoika uskoo Leniniin (romaani, Kansankulttuuri, 1945)
• Puhetaito (tietokirja, Kansankulttuuri , 1947 )
• Uskottomuus (romaani, 1947)
• Voitonlippu on punainen (näytelmä, 1946)
• Äiti (1-näytöksinen näytelmä, 1946)

• Vasaran pakinoita (1946)

• Ilman tahtia Uraliin(1-näytöksinen ilveily herrojen sotahommista, asekätköistä ja vähän muustakin : tapahtuu kaukana Karjalan korvessa kaksi vuotta sodan päättymisen jälkeen , 1946)
• Takapotkulan ilokellot (1-näytöksinen pilailu, 1946)
• Takapotkulan kauneuskuningatar (1-näytöksinen pilailu, 1946)

Tekstinäytteet

katkelma teoksesta Pojanpoika uskoo Leniniin:

Eräänä kauniina kevätaamuna muutamia vuosia sitten kaupunkiin tuli kävellen raskain askelin leveäharteinen kulkuri, joka edellisenä syksynä oli lähtenyt pienestä kotikylästään Pohjanmaan lakeuksilta maailmalle onneaan etsimään.
  
Hän uhrasi ainoat rahansa kahviin ja tupakkaan ensimmäisessä kuppilassa, jonka kaupungissa tapasi, ja ryhtyi etsimään työtä. Onni ei ollut hänelle myötäinen ja hän sai viettää ensimmäisen yönsä puiston penkillä, mutta jo seuraavana päivänä hän oli lapio kädessä suurella rakennustyömaalla. Ja ensimmäisen tilinsä saatuaan hän vuokrasi itselleen asunnon. Heikki Lampiselta, joka muutamia kuukausia aikaisemmin oli samalla työmaalla joutunut tapaturman uhriksi.
  
Tätä pientä huonetta hän hallitsi vieläkin, vaikka olisi varojensa puolesta voinut jo aikoja sitten muuttaa parempaa asuntoon. Leikillään hän selitti, että kun tuohon oveen tuli kerran ryypyspäissään hankittu nimikilpi naulatuksi niin lujaan, ettei lähde irti muuta kuin kirveellä, niin mitäpä hän ryhtyy rikkomaan ovea. Olkoon kilpi ovessa ja mies huoneessa. Eikä Lampisellakaan ollut mitään häntä vastaan. Ryypiskelemisenkin hän oli jättänyt ja sen sijaan nyt säästi pankkitililleen ja osteli vaatteita ja kirjoja.
  
Tuo Pohjanmaan kulkuri, Ville Mäkinen, oli vähitellen kaupunkilaistunut ja kun hän nyt lähti pyhäpukimissaan kaupungille, hän muistutti ulkomuodoltaan enemmän liikemiestä tai virkailijaa kuin raskaan työn raatajaa. Ja olipa hän hankkinut itselleen niin paljon tietojakin, että olisi suoriutunut kunnialla keskustelussa melkein missä seurassa tahansa.

Lähteet

• Fennica-kirjallisuustietokanta
• Karkkilan kaupunginarkisto
• Karkkilan Seudun arkisto
• Pojanpoika uskoo Leniniin (1945)