Kössi Kaatra Gustaf Adolf, LindströmLohja
Sinä ja minä, (kokoelmasta Kynnyksellä 1903)
Me astumme kaihojen kangasta
ja kuljemme surusta suruun,
me etsimme onnemme taivasta
ja tyydymme pieneen muruun.
Nyt sulla on onnena uskosi,
ja sun untesi oraat itää,
ja sulla on korkea kaihosi.
mutt´ mulla ei ole mitään.
Tai - mullakin jossakin, sielussain
on tulenkipinä pieni,
niin pieni, mutta se hehkuu ain,
jos minne mun kulkee tieni.
Nyt tiedä mä tarkoitusta sen en.
Sen tiedän: aina se palaa.
On lohtu se tulisten tuskien,
se ilohon itkua valaa.
Oi äiti, pienet on tuskani mun,
mutt´ sullahan ne oli suuret,
ja sentään kestit sä kamppailun
ja säilytit Jumal-juuret.
Oon minäkin särkenyt sydäntäs
ja polkenut pyhimpääsi,
mutt´ katsohan, Luojasi, ystäväs,
tai kohtalo kait sen sääsi.
Ja vaikka me ympäri harhaillaan
ja kuljemme eri teitä,
niin sentään me yltäälle kuljetaan,
sama määrä on varten meitä.
Mutt´ mikäpä sitten se määrä lie?
Sen saamme me nähdä kerta.
Vaan paljon voimia vie tämä tie
ja paljon vaatii se verta!
Että kertakin! (kokoelmasta Suurlakkokuvia 1906)
Että kertakin sanamme täytimme
ja kertakin voimamme näytimme
ja kertakin olimme jotain;
että kertakin herjamme kostimme
ja kertakin niskamme nostimme
alta sorron ja sortajan otain!
Tämä tietää aamua yöstämme,
se tietää tulosta työstämme
ja se tulevat päivämme takaa;
se toivottomuutemme lopetti
ja orjain joukolle opetti:
ole valveilla, vaan älä makaa! |