Katkelma teoksesta Peiliin piirretty nainen (Otava, 1963), luvusta Kukkakosken kertomukset:

 

Kukkakosken naamassa oli oikealla puolella silmäkulmasta leuan kärkeen ulottuva vaalean sininen tai vihreä paksu viiva. Se oli jo vanha mies, sen tukka oli valkoinen ja naama syvissä juomuissa.

 

– Oli kai puhetta, että tulette saunaan. Joka tapauksessa tulette tuonne meille, saatte siellä syödä.

 

– Kiitos vaan. Mitä mä teen tämän auton kanssa. Mä en oikein mielelläni jätä sitä tähän metsän kohdalle ainakaan. Sen joku kumminkin löytää ja tulee vaatimaan löytöpalkkiota.

 

– Se kyllä järjestyy, ajetaan tuonne lähemmäksi, mies sanoi.

 

Se tuli autoon ja neuvoi tien. He ajoivat eteenpäin pellon kohdalle. Mies avasi piikkilanka-aidan veräjän. Ojassa oli lankuista tehty irtonainen silta. Eino ajoi sen yli pellolle. Se oli laidunta ja maassa oli lehmänlantaa, joka livetti. He ajoivat pitkää sarkaa satakunta metriä melkein rantaan saakka. Edessä avautui suuri järvi, jossa oli saaria. Mies kävi avaamassa toisen piikkilankaportin ja Eino ajoi tasaiselle ruohotantereelle, jonka takana oli valkoinen pieni puutalo. Järvi oli tyyni kuin teräspelti. Rannan ja saarien peilikuvat olivat selvät. Täällä oli niin valoisaa, että luuli voivansa lukea.

 

– Täällähän on kaunista, Eino sanoi. Mikä tämän järven nimi on?

 

– Rautajärvi. Tästä se ei ole kaunis, mutta minä näytän teille, mistä se on.

 

– Voinko minä jättää auton tähän?

 

– Ei siinä ole kuin puita ja vettä ja maata ja kiviä ja ilmaa. Yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi. Viisi ainetta. Mutta, kun sitä katsoo, ei tule mieleenkään ihmisen se.

 

Eino lukitsi auton ja pani avaimen taskuunsa.

 

– Onko siinä kaloja? Kalastaako ne?

 

– On siinä ollut, mutta ei ole enää. Se on tyhjä nyt. Minä hakkasin avantoja yli järven, mutta auttoiko se. Ne tukehtu, ne koki tulehtumiskuoleman tässä yhtenä talvena kaikki. Se jääty pohjaan saakka, koko järvi.