Veijo MeriKarkkila
- s. 31.12.1928 Viipurissa
- kirjailija, akateemikko
- asui Karkkilassa (Ul. Pyhäjärvellä) kesällä 1961
- asuu Helsingissä
Elämästä
Veijo Meri syntyi Viipurissa 1928 ja kirjoitti ylioppilaaksi vuonna 1948 Hämeenlinnan lyseosta. Hän opiskeli yliopistossa historiaa, toimi Otavan kustannusvirkailijana vuosina 1957-59 ja jäi sitten vapaaksi kirjailijaksi.
Hän on ollut taiteilijaprofessorina vuosina 1975-80. Hänet on promovoitu Oulussa filosofian kunniatohtoriksi vuonna 1989 ja valtiotieteen kunniatohtoriksi Helsingissä vuonna 1990. Akateemikon arvon Veijo Meri sai vuonna 1998.
Vapaan kirjailijan taipaleen alkupuolella, kesällä 1961, Meri asui perheineen Vaskijärvellä, missä kotina oli taiteilija Ilmari Huitin Aleksis Kiven seuralle kirjailijakodiksi testamenttaama talo. Meret olivat talon ensimmäinen kirjailijaperhe. Huitti oli kuollut edellisvuonna. ”Huitti oli käyttänyt nukkumispaikkanaan keittiön puusohvaa. Seinässä oli nahkalenkkejä, joihin tarttumalla hän oli päässyt sängystä ylös”, Meri muisteli elokuussa 2007. Ilmari Huitin persoona teki häneen suuren vaikutuksen. Sitten vintistä seinän raosta löytyi vielä nippu kirjeitä, joita Marita Kalima oli aikanaan lähettänyt Huitille. Meri muistaa lukeneensa kirjeet, joiden perusteella mielikuva Huitista ja tämän elämästä saivat lisää väriä. ”Niiden perusteella näki 1930-luvun lopulla eläneen sivistyneistön tason. Se oli aikaa, jolloin elettiin ilman varjoa ja huolta tulevaisuudesta.” Myöhemmin kirjeiden perusteella syntyneet mielikuvat siirtyivät osaksi romaania Peiliin piirretty nainen, vaikka Meri ei tietoisesti pitänytkään Huitin persoonaa mallinaan kirjaa kirjoittaessaan. Samasta aiheesta tehtiin myös tv-elokuva Taksikuski. ”Muistan, että Anhava ei oikein tykännyt Peiliin piirretystä naisesta, siinä oli hänen mielestään kaksi romaania. Anhava sanoi, että kirjoita vain lyhyitä kirjoja.”
Veijo Meri muisteli kesää 1961 kaiholla. ”Se jäi voimakkaasti tajuntaan. Kaikki oli niin alussa, työ ja perhe. Linnut rääkyivät rannassa.” Myös Vaskijärven ihmisistä jäi hyvä muisto, Meri keskusteli monien kanssa ja sai paljon tietoja ja vaikutelmia. Sitten mieleen tulee puro: ”Sen varrella minä istuin onkimassa ja taisin jokusen saadakin!”
KirjoittamisestaVeijo Meri on sukupolvensa tunnetuimpia kirjailijoita ja modernin proosan kansainvälisesti mainetta saaneita edustajia, jonka kirjoja on käännetty 21 kielelle. Hän on tullut tunnetuksi sota-aiheiden kuvaajana, joka on teksteihinsä vanginnut sodan mielettömyyden. Etusijalla ovat kuitenkin ihmiset, jotka sodan takia joutuvat poikkeuksellisiin oloihin. Meren esikoisteoksesta Manillaköysi (1957) on tullut yksi arvostetuimmista suomalaisteoksista ulkomailla, se on käännetty lähes 20 kielelle.
Meri on noudattanut kirjoittamisessa omaa linjaansa, hänellä on oma tyylinsä. Hän on ollut erittäin tuottelias, tuotanto käsittää romaaneja, novelleja, kuunnelmia, runoja, esseitä ja tutkielmia. Lisäksi hän on kääntänyt mestariteoksia, mm. Shakespearen Hamletin. Runoelmansa Runoilijan kuolema pohjalta hän on kirjoittanut libreton Paavo Heinisen oopperaan Veitsi.
Veijo Meri on pohtinut kirjoittamista lukuisissa teoksissaan. Kuviteltu kuolema vuodelta 1974 sisältää artikkeleita, esitelmiä ja runoja vuosilta 1963-1972. Meri kirjoittaa kokoelmassa itsestään ja siitä, mitä hän haluaa kirjoillaan sanoa. Kirjailijan rooli ja työ nousevat esiin myös teoksessa Kaksitoista artikkelia, joka on vuodelta 1967. Artikkelit ovat syntyneet vuosina 1961-1967. Ehkäpä Meri juuri Vaskijärvellä työskennellessään kirjoitti artikkelin, jonka nimenä on Huumorista ja humoristeista. Siinä hän kirjoittaa muun muassa, miten ”humoristit ovat ihmisiä, jotka eivät tule omillaan toimeen. He ovat ahkeria lainaamaan, kovia kuluttamaan (Gogolin ruokahalu), sukupuolisesti infantiileja (Kivi, Gogol). Heillä on onnellinen lapsuus, mutta onneton vanhuus ja järkyttävä kuolema.”
Veijo Meren mittavaan tuotantoon ja käännettyjen teosten luetteloon voi tutustua osoitteessa www.otava.fi, jossa esitellään kustantamon kirjailijoita. Palkinnot
- Kirjallisuuden valtionpalkinto 1958, 1961, 1962, 1964, 1969, 1974, 1976
- Sillanpää-palkinto 1963
- Bergbom-palkinto 1966
- Aleksis Kiven palkinto 1972
- Otavan juhlavuoden kunniapalkinto 1973
- SKS:n Rosendahlin draamapalkinto 1966
- Yleisradion kuunnelmapalkinto 1964
- Valtion taiteilijaeläke 1994
- Suuren Suomalaisen Kirjakerhon tunnustuspalkinto 1995
- Jenny ja Antti Wihurin rahaston kunniapalkinto 1996
- Ruotsin huumoriliiton palkinto 1997
- Suomi-palkinto 1997
- Suomen kirjailijaliiton tunnustuspalkinto 2005
TekstinäytteetKatkelma teoksesta Peiliin piirretty nainen (Otava, 1963), luvusta Kukkakosken kertomukset:
Kukkakosken naamassa oli oikealla puolella silmäkulmasta leuan kärkeen ulottuva vaalean sininen tai vihreä paksu viiva. Se oli jo vanha mies, sen tukka oli valkoinen ja naama syvissä juomuissa.
– Oli kai puhetta, että tulette saunaan. Joka tapauksessa tulette tuonne meille, saatte siellä syödä.
– Kiitos vaan. Mitä mä teen tämän auton kanssa. Mä en oikein mielelläni jätä sitä tähän metsän kohdalle ainakaan. Sen joku kumminkin löytää ja tulee vaatimaan löytöpalkkiota.
– Se kyllä järjestyy, ajetaan tuonne lähemmäksi, mies sanoi.
Se tuli autoon ja neuvoi tien. He ajoivat eteenpäin pellon kohdalle. Mies avasi piikkilanka-aidan veräjän. Ojassa oli lankuista tehty irtonainen silta. Eino ajoi sen yli pellolle. Se oli laidunta ja maassa oli lehmänlantaa, joka livetti. He ajoivat pitkää sarkaa satakunta metriä melkein rantaan saakka. Edessä avautui suuri järvi, jossa oli saaria. Mies kävi avaamassa toisen piikkilankaportin ja Eino ajoi tasaiselle ruohotantereelle, jonka takana oli valkoinen pieni puutalo. Järvi oli tyyni kuin teräspelti. Rannan ja saarien peilikuvat olivat selvät. Täällä oli niin valoisaa, että luuli voivansa lukea.
– Täällähän on kaunista, Eino sanoi. Mikä tämän järven nimi on?
– Rautajärvi. Tästä se ei ole kaunis, mutta minä näytän teille, mistä se on.
– Voinko minä jättää auton tähän?
– Ei siinä ole kuin puita ja vettä ja maata ja kiviä ja ilmaa. Yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi. Viisi ainetta. Mutta, kun sitä katsoo, ei tule mieleenkään ihmisen se.
Eino lukitsi auton ja pani avaimen taskuunsa.
– Onko siinä kaloja? Kalastaako ne?
– On siinä ollut, mutta ei ole enää. Se on tyhjä nyt. Minä hakkasin avantoja yli järven, mutta auttoiko se. Ne tukehtu, ne koki tulehtumiskuoleman tässä yhtenä talvena kaikki. Se jääty pohjaan saakka, koko järvi.
Lähteet
- Veijo Meren puhelinhaastattelu elokuussa 2007
- Suomalaisia kirjailijoita 1500-luvulta nykypäiviin, toim. Risto Rantala (Otava, 1994)
- Peiliin piirretty nainen (Otava, 1963)
- Internet: Otavan sivut, kirjailijaesittely
|
