Reino Luoto

Karkkila

Elämästä

Reino Luoto eli koko ikänsä Karkkilassa. Hän voisi piirtää elämästään selkeän reitin: ”Fagerkullan Kuuselasta ensin Fagerkullankadun varteen, sitten Polarin kautta Värjärinkadulle.” Sanonta reitin piirtämisestä kuvaa muutenkin hyvin Reino Luotoa, sillä piirtäminen oli lähellä hänen sydäntään. ”Piirustus ja laulu oli ainoat, mistä minulla oli koulussa hyvä numero.”

Nuorena Reino Luoto elättelikin ajatusta taiteilijan urasta, mutta sitten oli elätettävänä perhe ja haave jäi. Luoto teki elämäntyönsä tehtaalla ja toisen kunnallispolitiikan lukuisissa eri luottamustehtävissä.

Kirjoittamisesta

”Eino Halme minua rohkaisi kirjoittamaan”, Reino Luoto kertoo. ”Olimme tunteneet jo silloin, kun olin pikkupoika, mutta uudelleen meistä tuli läheisiä, kun Karkkilan Kotiseutuyhdistys oli järjestänyt kaskukilpailun, jossa Eino Halme voitti, minä tulin toiseksi ja Paavo Kurki oli kolmas.”

Reino Luodon ensimmäinen kirja on Eerikki, joka kertoo Fagerkullassa asuneesta suuresta persoonasta, Erik Enqvististä. Karkkilan Kotiseutuyhdistyksen julkaisu n:o 1 ilmestyi vuonna 1987. Aiheen valinta oli helppo. ”Tunsin papan hyvin, lisäksi haastattelin Aarne Lundbergia, joka oli naapuri, ja Hugo Vendeliniä, joka oli Eerikin ystävä. Haastattelin jopa Eerikkiä itseään, kun näin hänen ruokatunnilla pysähtyneen katsomaan ikkunasta auenneita maisemia ja sanoin, että nämä näkymät taitaa kertoa paljon. Siitä se alkoi, Eerikki kertoi ainakin tunnin verran muistelmiaan. Kotiseutuyhdistys lähti heti mukaan kirjahankkeeseen ja Juhani Silván teki toimitustyön.” Erik August Enqvististä riittikin tarinaa, vuonna 1870 syntynyt Eerikki meni tehtaaseen töihin 13-vuotiaana ja oli töissä yhtäjaksoisesti 67 vuotta päästen eläkkeelle 80-vuotiaana vuonna 1950.

Sitten tulivat kaskukirjat, jotka syntyivät yhteistyössä Eino Halmeen kanssa. Kotiseutuyhdistyksen lisäksi hankkeessa oli mukana karkkilalainen Kustannus-Mäkelä. Meittii oli neljä riskii miästä ilmestyi vuonna 1990 ja Poijes alta kylävvartijat vuonna 1993. Kummassakin on Hannu Lukkarisen kuvitus ja toimittajana on jälleen ollut Juhani Silván.

Paikallisten kaskujen julkaisemisessa on aina riskinsä. ”Jotkut tulee sanomaan, ettei meiren isä ollu juoppo eikä meillä ikinä tapeltu, mutta toiset taas nauraa hekottaa.” Reino Luodolla on lisääkin julkaisemattomia kaskuja ja mielessä monia henkilöitä, joista pitäisi kirjoittaa, listalta löytyvät tohtori Haglund, Heleniuksen mamma ja pappa, Virtasen Lyyti, Saariston Paavo ja Viljo Virtanen.

Reino Luoto on kirjoittanut myös sukunsa historiaa. Vuonna 2002 ilmestyi Ols vait, kyl meitil tääl oj joskus lystiikin ollu. Se on tarina Reino Luodon isovanhemmista ja vanhemmista, mutta pääsee sen sivuilla Reino-poikakin koulutielle. Vuotta myöhemmin eli 2003 oli vuorossa Fagerkullasta etulinjaan, joka kertoo Reino Luodon ensimmäisistä työvuosista, asevelvollisuudesta ja rintamalla olosta, joka päättyy haavoittumiseen ja sotasairaalaan. Kumpikin on Karkkilan Kotiseutuyhdistyksen julkaisuja, kummassakin on jälleen toimittajana Juhani Silván.

Reino Luoto kirjoittaa tekstinsä moneen kertaan. ”Aikaisemmin yleensä kolmeen kertaan, mutta nyt vanhempana vielä enemmän.” Monet teksteistä ilmestyvät paikallispakinoina Karkkilan Tienoossa, missä Reino Luoto kirjoittaa nimimerkillä Fagerkullan kolumnisti. ”Se oli kyllä ensin haukkumanimi, mutta minä ajattelin, että siinähän onkin sopiva nimimerkki ja aloin käyttää sitä.”

Kirjoittamista Reino Luoto kuvaa puhdistavaksi prosessiksi, johon hän uppoaa täysin. Kello juoksee huomaamatta, kun Luoto kirjoittaessaan on kokonaan omassa maailmassaan. ”Paljon pitäisi vielä kirjoittaa. Olen kirjoittanut sodanjälkeisistä vuosista, mutta päässyt vasta vuoteen 1946. Silloin tapahtui niin paljon.”

Joku lehtikirjoitus tai muu tapahtuma laukaisee yleensä kirjoittamisen, ja kun prosessi lähtee liikkeelle, sitä ei juuri pysäytetä. Mutta faktaa sen olla pitää. ”Ei minusta ole fiktion kirjoittajaksi.”

Teokset

• Eerikki (muistelmia Erik Enqvististä, Karkkilan Kotiseutuyhdistys, 1987)
• Meittii oli neljä riskii miästä (kaskukirja yhdessä Eino Halmeen kanssa, Karkkilan Kotiseutuyhdistys ja Kustannus-Mäkelä, 1990)
• Poijes alta kylävvartijat (kaskukirja yhdessä Eino Halmeen kanssa, Karkkilan Kotiseutuyhdistys ja Kustannus-Mäkelä, 1993)
• Ols vait, kyl meitil tääl oj joskus lystiikin ollu (muistelmateos, Karkkilan Kotiseutuyhdistys, 2002)
• Fagerkullasta etulinjaan (Karkkilan Kotiseutuyhdistys, 2003)
• Talles tuntuu olevan. 2007. Kaskuja kymmenestä tunnetusta kaikkilalaisesta. Mukana myös laaja kooste karkkilalaisia sanontoja ja kaskuja sekä valokuvaliite.
• Tyäläisii ja luattamusmiähii - nii ja naisii kans : muistikuvia Karkkilasta : 1. 2008. Muistelmia ja paikallishistoriaa Karkkilan Fagerkullan kylästä.
• Sulaa rautaa - valimon vaiheita ja vaikuttajia : muistikuvia Karkkilasta : 2. 2009. Kirja kertoo Högforsin valimon vaiheista ja valimosssa työskennelleistä merkkihenkilöistä.
• Oppipojasta senkkapoliisiksi. 2009.
• Kapinaa ja kipinää - kasvavan kaupungin vaiheita. 2010.
• Sisua ja tukea - ja vähän politiikkaakin. 2011.
• San sää vaan Eeroi : muistoja Erik Enqvististä. 2013. Uudistettu laitos Eerikki-kirjasta.

Tekstinäytteet

Katkelma teoksesta Eerikki

Innokkaana lukumiehenä Eerikki oli ahkera Työväen Lainakirjaston käyttäjä. Omiin kirjoihinhan ei ollut varaa, eikä niitä ollut saatavissakaan. Eerikki oli vakituinen vieras Oskari Thomenin kirjastossa, jota pidettiin Hakalan kamarissa. Paikka oli sama, missä Sparf piti lapsille sunnuntaisin pyhäkoulua. Eerikin lukuhalut eivät vähentyneet, vaikka aikanaan kirjasto siirtyikin Hakalasta Nyhkälän kunnantuvan suojiin. Näidenkin matkojen aikana sattui kaikenlaisia kommelluksia.

Erään tällaisen käynnin aikana naapurukset, innokkaat kirjallisuuden ystävät, Adolf Ekström ja Eerikki sattuivat samaan matkaan. Luonnollisesti keskusteltiin kirjallisuudesta. Fagerkullaan oli juuri saatu katuvalot, ja miehet päättivät ottaa tästä uudistuksesta kaiken hyödyn. Istahtivat ojan pientareelle katulampun säteiden piiriin ja ryhtyivät tutkimaan mukana olevia kirjojaan. Ja tietenkin tapaamista juhlisti Ekströmin povessa ollut taskumatti. Aikanaan tuli aamu ja tavanomaiset työhön matkaajat.

- Mitäs se Eerikki niin hartaasti niitä ojanpientareita haravoittee? kysyi tuttu ohikulkija.
- Hajen klaseitain, ärähti Eerikki.

Täysin sopimaton kysymys ja vielä tähän aikaan vuorokaudesta. Mutta siksihän se tehtiinkin, kun tiedettiin, miten Eerikki siihen suhtautuu. Vaikea oli kysyjän poistua totisena.

Murhaava oli se katse, minkä Eerikki loi kysyjän jälkeen.

- Niin kuin toi Joopessonnin Vanttei ei sitä tiätäis, ettem mää täs mitääm trekooliitain haravoitte, mutisi Eerikki.

Iltainen kirjallisuusmatinea oli ollut niin voimallista laatua, että Eerikki oli hukannut silmälasinsa, joita nyt aamuhämärissä haravoineen etsi.

- Ei niistäkä o ku pelkkää harmii, manaili Eerikki ja harava kävi entistä kiivaammin.

Silmälasit olivat myöhemminkin moneen kertaan hukassa, mutta olivat Eerikille kuitenkin tuiki tärkeät kapistukset, joita ilman hänen puhdetöistään ja lukemisesta ei olisi tullut mitään.

Lähteet

• Reino Luodon haastattelu elokuussa 2007
• Eerikki (1987)
• Kuva: Marja Holli