Mika Lätti

Karkkila

Elämästä

Mika Lätistä tuli nuoriso-ohjaaja sattumalta. Johonkin piti armeijan jälkeen hakea, ja niin lähtivät hakupaperit Suomen Nuoriso-opistoon Mikkeliin. Puolentoista vuoden kuluttua opinnot jäivät kuitenkin kesken. ”Syynä oli sisäinen levottomuus”, Mika Lätti pohtii elämänsä kulkua. Meni kymmenisen vuotta elämäntyylillä, jota Mika kuvaa ajelehtivaksi, mutta sitten alkoi tuntua, että asiat vain junnaavat paikallaan. Leipurikoulukaan ei ollut oikea ratkaisu. Niin Mika palasi opiskelemaan nuoriso-ohjaajaksi, tällä kertaa Keski-Suomen Opistoon Suolahteen, ja valmistui vuonna 1996.

Vaellusvuosinaan Mika oli asunut usealla paikkakunnalla. Valmistumisensa jälkeen hän muutti Tampereelle, missä oli jo aiemminkin ollut. Tällä kertaa hän työskenteli nuoriso-ohjaajana ja tapasi Sallan, jonka kanssa hän meni kihloihin 31.12.1999 Vuokkiniemessä Karjalassa. Ajelehtiva elämäntyyli oli ohi.

Mika muutti Helsinkiin ja alkoi tehdä erityisopettajan töitä, mutta alalle pätevöitymään hän ei aio lähteä. ”Minä opiskelen nyt kirjailijaksi”, hän sanoo.

Kirjoittamisesta

Mika Lätti miettii, kannattaisiko hänestä ottaa valokuva puuliiterissä. Syitä löytyy monta. Hän tykkää hakata halkoja. Jean Gionon kirja Mies joka istutti puita on hänelle tärkeä. ”Minä olen metsurin poika, puhun isän kanssa aina moottorisahojen viilaamisesta. Kirjoittaminen ja halonhakkuu ovat samanlaista hommaa, niitä tehdään samanlaisella raivolla, rinnalla on hiljaisuus. Koivut ovat viisaita, mahla virtaa oksista, kun ne katkaistaan. Ymmärrän puiden istuttajia, mutta puut on myös kaadettava, että saataisiin talo lämpimäksi”, hän heittäytyy runolliseksi.

Mikään runopoika Mika Lätti ei kouluaikaan ollut, vaikka kirjoittikin pitkiä aineita. Sen sijaan hän on aina lukenut paljon. ”Luen yhä paljon ja luen lapsilleni.” Mielikirjaakin on vaikea nimetä, sitten mieleen nousee Hannu Mäkelän kirjoittama Samuli Parosen elämäkerta ja Pentti Haanpään tuotanto, niissä on jotain erityistä. Samoin von Grimmelshausenin Seikkailukkaassa Simplicissimuksessa ja Laurence Sternen Tristram Shandyssä.

Joskus vaellusvuosien aikaan Mika muistaa alkaneensa hokea, että rupeaa kirjailijaksi. Keski-Suomen opiston ajoilta oli tuttu Wallu Valpio, joka teki Moon-televisioon omaa ohjelmaa. Mika alkoi kirjoittaa siihen viiden minuutin mittaisia Viktorius Kissan tarinoita. ”Helismaatyyliin neljä tarinaa kuukaudessa”, Mika muistelee ja kertoo, miten Viktorius Kissa vuonna 2001 oli seitsemänneksi arvostetuin tv-persona, todellinen kulttihahmo.

Ystävyys Wallu Valpion kanssa poiki myös Mikan ensimmäisen romaanin Wallun elämää. Se kertoo romaanihenkilöstä Wallu, jolla on paljon todellisen Wallun piirteitä, mutta mukana on myös keksittyä ja jopa Mikan omia kokemuksia. Ennen kirjoittamista Mika haastatteli Wallua ja tämän lähipiiriä, sitten oli vuorossa intensiivinen kirjoitusjakso. ”Kirjoitin sen useampaan kertaan”, Mika muistelee työn etenemistä. Romaani ilmestyi vuonna 2001 Liken kustantamana ja sai hyvän vastaanoton.

Vuonna 2003 ilmestyi Liken kustantama Viktorius Kissan tarinat, johon on muokattu aiemmin televisiossa esitettyjä juttuja. Näissä järjettömyyden tieteen teorian professorin lyhyissä tarinoissa seikkailevat rokkarit, puhuvat koirat, merenneidot ja muut allegoriset hörhöt. Teoksen on kuvittanut naapurissa asuva renessanssi-ihminen Jukka Salmi.

Kesällä 2007 on jotain jälleen työn alla. Työ ja perhe vievät aikaa niin, ettei kirjoittamiseen tarvittavaa rauhaa paljon löydy. Tässä elämäntilanteessa Mika tekeekin enemmän suunnitelmia ja kerää materiaalia. Kun mahdollisuus sitten on, suunnitelmat muuttuvat tekstiksi.

Kirjoittamisessa pitävät kiinni myös pakinat, joita julkaistaan säännöllisesti paikallislehti Karkkilalaisessa.

Eritysopettajana työskennellessään Mika rohkaisee myös nuoria lukemaan. Samalla hän muistuttaa, ettei elämä siihen kaadu, vaikka välillä kaikki ei menisikään hyvin. ”Korostan enemmänkin ihmisarvoa, tärkeintä on itsetunto”, hän toteaa.

Teokset

• Wallun elämää (romaani, Like, 2001)
• Viktorius Kissan tarinat (Like, 2003)
• Takaovi (Three points, 2010)
• Samaan suuntaan taipuvat (Sputnik, 2020)
• Wallu Valpio: minun tieni (Tammi, 2020)

Tekstinäytteet

Katkelma romaanista Wallun elämää:

   Taas minä kiukuttelin ja jaksoin ottaa pulttia aikamiespojan läpästä. Mistä se tietää, millainen mies olen? Ei mistään. Se on lukenut juorulehtiä ja muodostanut kuvan juttujen perusteella. Hohhoijaa, oh! Välillä sitä vaan törmää rakkikoiriin ja erehtyy lähtemään messiin. Kiukuttelu on turhaa. Koirat haukkuu, mutta Wallu kulkee.
   Niin, mikä järki tässä on? Ei kai mikään. Saan rahaa, vaikka en tee mitään järkevää. En ole yhtään sen parempi kuin muutkaan. Mulla on vaan käynyt mieletön tuuri. Sattuma on soittanut mulle onnen säveliä, Heitän läppää radiossa, kirjoitan lehtiin juttuja ja juonnan kissanristiäisiä. Mulla on vitusti helppoja hommia ja pirusti rahaa. Menen ravintolaan, juhlin. Liksa kyllä pyörii.
    Mulla ei ole mitään rooleja, olen vain oma itseni. En riisu himaan tultuani teräsmiesviittaa yltäni. Olen sama jätkä koko ajan ja joka paikassa. Se oli mainio hetki, kun tajusin, että mulle maksetaan vapaa-ajasta rahaa. Siitä kun teen mitä lystää. En oikein ymmärtänyt koko touhua. Tajusin kuvion, kun istuin Jyrki Hämäläisen kanssa kapakassa ja kuuntelin sen Elvis-läppää. Se on samanlainen tyyppi kuin minä. Se säätää ja antaa mennä, eikä mieti, onko touhussa järkeä. En usko, että on?
   Olen tavallinen renttu ja hörhö, joka ei piilottele mitään. Olen valtakunnan pelle, jolle kansalaiset nauraa. Ne näkee minussa omat huonot puolensa. Kukaan ei osaa nauraa itselleen, mutta pellelle kyllä. Se on minun virkani. Siinä ei ole mitään huonoa. Se on hyvä virka.

Lähteet

• Mika Lätin haastattelu elokuussa 2007.
• Wallun elämää (2001)
• Kuva: Marja Holli