Kirjailijat ja toimittajat ovat yleensä jo pikkulapsina olleet innokkaita lukijoita ja kirjoittajia sekä toimittaneet jo lapsena lehteä. Tämä ei pidä paikkaansa Marja Hollin kohdalla. Kansakouluun mennessään hän ei tuntenut kuin pari kirjainta, ylioppilaaksi päästessäänkään hän ei tiennyt, mitä elämässään tekisi. Hän hakeutui Tampereen yliopistoon, koska kukaan omasta koulusta ei ollut lähdössä Tampereen suuntaan ja koska pääsykoekirjojakaan ei tarvinnut lukea. Pääaineeksi valikoitui suomen kieli, sillä ainoa opettaja, joka oli tehnyt lähtemättömän vaikutuksen, oli suomen kieltä opettanut Helena Kiljunen, jota oppilaat varsin kirjallisen sivistyneinä kutsuivat Plätäksi. ”Plättä antoi meidän usein kuunnella tunneilla äänilevyltä Stadin Arskaa eli Arvo Turtiaisen slangirunoja. Ne olivat mukavaa ajankulua, valitettavasti yliopistossa olisi pitänyt osata enemmän kielioppia kuin stadin slangia”, Marja Holli arvioi uravalintaansa.

 

Oikeastaan uravalinta tapahtuikin vasta seuraavana kesänä, jolloin Marja Holli pääsi kesätoimittajaksi imatralaiseen Ylä-Vuokseen, joka oli viisi kertaa viikossa ilmestynyt sanomalehti. ”Äkkiä tajusin, että elämää on myös suomen kielen minimiparien ulkopuolella – ja etenkin siellä.”

Pääaineen rinnalle tulivat sivuaineiksi lehdistö- ja tiedotusoppi sekä sosiaalipsykologia. Kolmantena vuonna opinnot kuitenkin katkesivat kesken, kun Marja Holli lähti kahdeksi kuukaudeksi töihin Karkkilaan. ”Olen usein vitsaillut, että tulin ostaneeksi vain menolipun, sillä olen yhä samalla reissulla. Hukin paperit sain sentään suoritettua siinä vaiheessa, kun Milla oli jo syntynyt.”