Marita Kalima

Karkkila

Romaanin Uusi koti alku:

Vanha koti katsoi Simo Haikkaa suoraan kasvoihin, kun hän tänä aamuna heräsi ja avasi silmänsä.

Simo Haikka tunsi olemuksessaan tämän apean, vanhentuneen ja lahoamistaan valittavan ilmeen, joka oli häntä vastassa joka puolella, mökin seinissä ja ikkunoissa, huoneen ilmassakin. Mutta hän ei sulkenut siltä silmiään, hän hengitti tätä ilmaa rauhallisesti, alistuneesti. Tämä mökki – hänen köyhä erakonmajansa – oli ollut hänen kotinsa jo monta vuotta. Siksi hän tunsi niin hyvin sen puutteet, että ei enää välittänyt niistä, vaan piti niitä luonnollisina, asiaankuuluvina. Vanhuus oli luonnonmukainen  ja väistämätön. Se oli hiipinyt hänen kotiinsa ja se tulisi vähitellen hiipimään häneenkin.

Simo Haikka nousi vuoteesta, missä oli nukkunut yön puolipukeissa. Hän veti housut jalkaansa ja ruskean, raidallisen villapaidan lisäksi, mikä hänellä oli ollut maatessakin yllään, hän otti tuolilta sinisen, kuluneen pikkutakin. Tämän tehtyään hän hajamielisin ilmeinen veti suoraksi peitteen, jonka alta oli kömpinyt esiin, välittämättä oikoa lakanaa.
  
Hän käveli ikkunan eteen ja jäi katsomaan läheiselle tielle. Hän näki ihmeekseen, että puut yöllä olivat pukeneet ylleen huurteisen vaipan. Taivas oli kirkastunut, aurinko paistoi. Ainoastaan metsän rajassa tuolla pohjoisen puolella oli kaistale harmaata, lyijynkarvaista pilvisumua. Järven selälle ja lumen tasoittamille peltosaroille heijastuivat valot ja varjot syvän sinisinä, muutamat yksinäiset suksen ja reenjalasten jäljet halkoivat nekin sinisinä juovina hankea. Lumi välkehti, koivujen latvat, jotka näyttivät valkoisilta kruunuilta, sädehtivät.
  
Lumipeite teki jyrkät kumpareet pehmeiksi ja kaareviksi. Maisema oli muuttunut ikäänkuin lempeämmäksi. Pienet, kasvamisensa alussa olevat lehtipuut, jotka tavallisesti näyttivät vain alastomilta varvuilta, olivat nyt ikäänkuin  valkoisessa lehdessä. Ne levittivät oksiaan tavallista laajemmalle, ne koristivat harmaata aitan seinämää kuin kynttilät joulukuusta.
  
Havupuiden oksilla pysyi lumi suurina tukkoina, siksi järven takana oleva metsä vaikutti kokonaan valkoiselta. Pihassa talon nurkalla oli suuri kivi peittynyt kokonaan lumeen, samoin aitan portaille kumoon käännetty puusaavi ja rapun eteen jätetty kelkka. Kaiken näkyvän ylitse säteili aurinko. Se oli kylmä, kaukainen, voimaton talviaurinko.
  
Haikka seisoi ikkunan edessä tarkkaillen liikkumatonta, hiljaista talvipäivän maisemaa. Hän tunsi vilua, hänen kätensä olivat kohmettuneet kylmästä. Olisi kai ollut sytytettävä hellaan valkea.