Arvid Järnefelt oli julkaissut ensimmäisen romaaninsa Isänmaa vuonna 1893. Hänen myöhäinen kirjailijanuransa alku selittyy osaksi sillä, että hän eli ystävänsä Juhani Ahon varjossa. Isänmaa on 1880-lukua kuvaava kulttuuri- ja aateromaani, se on myös kehitysromaani talonpoikaisylioppilas Heikki Vuorelan tiestä elämän tarkoituksen löytämiseen. Seuraavana vuonna hän julkaisi tunnustuskirjan Heräämiseni, jossa hän kuvaa sitä kääntymystä, tolstoilaista herätystä, minkä hän elämässään koki. Tolstoin lähimmäisenrakkaudenoppi, vihan ja sodan vastustaminen ja maallisen valtakoneiston vastustaminen tekivät hänestä yksinkulkijan. Hän joutui etsimään uutta aineellista pohjaa elämälleen rahvaan tasolta ja maallisen vallan tilalle tuli sisäinen moraalilaki, käsky noudattaa rakkauden oppia. Tässä hän noudatti täydellistä ehdottomuutta.
Jos Herämiseni aiheutti jo ristiriitaisia tunteita sen ajan sivistyneistössä, vieläkin kuohuttavampana koettiin teos Maa kuuluu kaikille ( 1907) , joka on väkevä kannanotto Laukon torpparien häätöön samana vuonna. Romaanit Maaemon lapsia (1905) ja lähes 500-sivuinen Veneh´ojalaiset (1909) käsittelevät myös maanomistusoloja ja kuuluvat hänen kirjailijantuotantonsa kärkeen. 1900-luvun ensimmäisenä vuosikymmenenä jolloin Järnefelt puuttui aktiivisesti maakysymykseen ja pyrki parantamaan maattomien torppareiden asemaa syntyivät myös teokset Veljekset (1900), Mitä on jumalanpalvelus (1901), Helena (1902) ja Elämän meri (1904).
Hän näki jo vuosisadan alussa silloiseen suurmaanomistukseen perustuvat maakysymykset, ja hän oli tutustunut amerikkalaisen taloustieteilijän Henry Georgen maareformiin. Maa kuuluu kaikille -teoksessa hän osoitti jopa maakysymyksen ratkaisumallin, jota hän toivoi eduskunnan noudattavan georgelaisuuden mukaan. Hän myös suomensi Georgen teokset Edistys ja köyhyys (1906), Elä varasta! (1907), Köyhyys on rikos (1907) ja Sosialinen pulma(1908).
Näiden suurten ajanromaanien ohella Järnefelt kirjoitti 1900-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä myös näytelmiä. Tämä aika olikin hänen tuotteliainta kauttaan. Syntyi Samuel Cröell ja Titus, joka sai ensi-illan Kansallisteatterissa 1910. Näytelmä Kuolema (1903) on jäänyt suomalaiseen kirjallisuushistoriaan lähinnä symbolismin edustajana. Kuolemaan sävelsi musiikin Jean Sibelius, jonka vaimo oli Arvidin sisko Aino.
Kirkkopuheet ilmestyi 1917 ja sillä oli erikoinen tausta: Järnefelt saarnasi Kallion, Nikolain ja Johanneksen kirkoissa - ilmoitettuaan sitä ennen aikeistaan sanomalehdessä. Puheissaan hän julisti tasa-arvon aatetta ja esitti oman uskonkäsityksensä: Jumala esiintyy ihmiselle järjen ja rakkauden synteesissä. Kristuksen vuorisaarna ja sen sisältämä lähimmäisenrakkauden oppi oli Järnefeltin ajattelun ydin. Painetut Kirkkopuheet johtivat vankilatuomioon, jolta hänet kuitenkin säästi valtionhoitaja Mannerheimin armahdus.
Näyte:
PUHE NIKOLAIN KIRKOSSA
Toukok. 6. p:nä 1917
"Antakoot minulle anteeksi kaikki ne, jotka pitävät tätä vapaata menettelyäni rikoksena. Itse en sitä siksi tunnusta. Olen tosin tavallinen syntinen ihminen, "joka synnissä sekä siinnyt että syntynyt olen ja sittenkin kaikkena elinaikanani syntistä elämää pitänyt.", mutta voiko kukaan olla kauniimpi katsella kuin tavallinen syntinen ihminen, joka koettaa täyttää meidän yhteisen isämme tahtoa? Ja voiko mikään paikka olla liian pyhä hänen jalkansa astua?
Täällä saarnattiin äsken siitä vapaudesta, joka on alkanut näiden seinien ulkopuolella. Todellakin, tuolla ulkona sanotaan vapauden alkaneen. Siellä ovat vihollisina vastakkain seisoneet sotajoukot, sotamiehet, tehneet veljistymisliittoja keskenään. Valot ovat tosin vaihdelleet varjojen kanssa: alaluokka asestuu, yläluokka on kohta aseista riisuttu. Mikä "vapaus" siitä syntyy, en tiedä.
Tiedän vain, että jos näiden seinien ulkopuolella vapaus on alkanut, niin ainakin sen pitäisi jo aikaa sitte olla olemassa näiden seinien sisäpuolella.
Mitä merkitsee vapaus kirkossa? Sitäkö että saamme syljeskellä sen permannolle? Sitäkö että saamme huutaa ja räyhätä täällä? Sitäkö, että meillä on täällä valta pitää kiihotuspuheita ja liehutella punaisia lippuja?
Ei. Vapaus kirkossa merkitsee, että täällä on valta puhua jokaisen, joka tuntee puhuvansa meidän yhteisen isämme nimessä. Niitä on paljon kansan seassa ihmisiä, jotka ovat elämässään toteuttaneet korkeita veljeyden ihanteita ja joilla on jotain saottavaa Jumalalta ihmisille. Älkööt tästälähin vuokrahuoneissa puhuko, vaan sanokoot sanottavansa kansan rakentamissa kirkoissa. Kivi kiveltä on kansan käsi muurannut näitä seiniä, kohottaen ne korkeiksi temppeleiksi, ja pitää niitä kaikkein pyhimpänänsä. Ei tämä kirkko ole mitään yksityisomaisuutta, ei se siis liioin ole seurakuntain omaisuutta, vaan se on yleinen omaisuus, kirkot ovat kaikkien eikä kenenkään.
Tarvitaanko kuulla nykyaikaan niiden ääniä, jotka vapaina, palkattomina, vai sisäisen kutsumuksen pakoittamina puhuisivat ihmisille? Tarvitaan. Aika on tulossa, jolloin kaikki näkyväiset hallitsijat ja hallitukset lakkaavat olemasta. Silloin voi johtona olla vain ihmisten totuudentieto. Ei ihminen elä ainoastaan leivästä, vaan jokaisesta sanasta, joka Jumalan suusta lähtee. ja Jumalan sana ei voi kuulua muuten kuin vapaan ja palkattoman suusta. Vapautukoot siis Suomen kirkot niiden käytettäviksi, joilla on sanottavaa Jumalalta ihmisille. Kansa on siitä elävä.
Minulla olisi vielä paljon sanottavaa mutta osaksi on täällä jo paljo puhuttu ennen minua, osaksi on ehkä hyväkin etten sano liian paljon yhtä aikaa. Tahdon puhua vastakin, Johanneksen kirkossa, täälläkö, en tiedä, - minne vain halutaan minua. Ja jos on muitakin, joilla on samanlainen kutsumus, niin menkööt ensin vaikka pappilaan kysymään tilaisuutta ja vuoroa. Muta jos siellä kielletään, niin tulkoot minulta tiedustamaan, minä osoitan ajan ja paikan.
Millä vallalla minä tämmöistä puhun ja teen? Vastaan ennen kuin olette kysyneetkään: sillä vallalla minkä Jumala antaa ihmiselle. Sitä valtaa ei yksikään toinen ihminen voi häneltä riistää.
Nyt lähtekäämme hiljaa tästä kirkosta. Ehkä on hyvä koota ovella pieni kolehti maksuksi siitä lämmityksestä, joka on meidänkin osallemme tullut, ja myös sen tomun lakaisemiseksi, joka ehkä on jaloistamme jäänyt.
Sanon vieläkin: älköön tämän kirkon nimi enää olko Nikolainkirkko, vaan olkoon se - Vapauden kirkko."
-----------
Kirjailija Järnefeltin yhteydessä mainitaan usein hänen ideologiansa, jolloin kirjallisuus on tendenssimäistä, aatteellista. Tämä on vaikeuttanut hänen teostensa taiteellista arviointia. Mutta tendenssimäisyys oli huomattavaa tuona aikana mm. hänen hyvällä kirjailijaystävällään Minna Canthilla.
Parhaissa teoksissaan Järnefelt oli silti kirjailijana erittäin merkittävä. Maaemon lapsia ja Veneh´ojalaiset nousivat tuotannon kärkipäähän, sekä etenkin hänen myöhemmän tuotantonsa aloittanut Greeta ja hänen herransa (1925). Tämä eheä ja voimakas sukutarina sijoittui sahayhteisön piiriin Lohjanjärven rannalle. Se kertoi ruotsinkielisestä Nyholmin perheestä, sen vahvoista perhesiteistä. Romaanin asetelman piirteitä kirjailija sai Verner Nylundin perheestä, joka asui parin kilometrin päässä Rantalasta. Päähenkilö Helge on taitava käsityöläinen, samalla herkkäsieluinen, lahjakas ja hienostunut perheen koossa pitävä voima, joka kokee kauniin rakkauden suomenkielisen palvelustytön Hannan kanssa. Perheyhteisö kuitenkin rikkoutuu, Helge ei sitä kestä, mutta äiti, Herraansa luottava Greeta voittaa ankaran kohtalon iskut puhdassieluisella uskollaan.
Järnefeltin elpyminen pitkän hiljaiselon jälkeen 20-luvulla taiteilijana viittaa uuden elämänhalun syntymiseen ja uudenlaiseen aitoon mielenkiintoon ihmisiä kohtaan. Hänen taloudellinen tilansa parani ja hän toteutti viimein Emmyn mieliksi unelman: he lähtivät 1922 viideksi vuodeksi ulkomaille. Ranskassa hän kirjoitti Greeta ja hänen Herransa. Hänen pääteoksensa, monumentaalinen Vanhempieni romaani ilmestyi kolmessa osassa myöhäisvuosina 1928-1930. Arvid Järnefelt aloitti teoksensa suunnittelun jo vuonna 1925. Elisabet oli vielä elossa ja teoksen ensimmäinen osa on Elisabetin kertomusta omasta lapsuudestaan, suvustaan ja perheen perustamisesta ja kasvusta. Teos nousee samalla suomalaisen sivistyneistön kuvaukseksi, jollaisia kirjallisuudessamme on ilmestynyt harvanlaisesti. Tarina alkaa 1840-luvun Venäjältä ja päättyy 1920-luvun lopun Suomeen. Koska pohjana ovat äidin muistot sekä Arvidin omat "näyt", teos on kaunokirjallinen, ja kertojien totuus on sen totuus. Vanhempieni romaanin kauneimpia kohtia on alkupuolella kuvaus Alexanderin ja Elisabetin ensimmäisestä matkasta Suomeen tapaamaan Alexanderin perhettä. Pietarin välillä ei ollut rautatietä ja matka taitettiin kyytihevosilla talvisessa maisemassa.
