Arvid JärnefeltLohja
Kansalliskirjailijamme Arvid Järnefelt asui ja vaikutti Lohjalla Rantalan tilalla 30 vuotta.
- Arvid Järnefelt syntyi Pulkovassa Pietarin lähellä 16.11.1861
- Filosofian kandidaatti 1885
- Lakitieteen kandidaatti 1890
- Kuoli Helsingissä 27.12.1932
Suku
Arvid Järnefelt syntyi perheen toiseksi lapseksi Pietarin lähellä Pulkovassa marraskuun 16. päivänä 1861.
Isä Alexander Järnefelt aloitti virkauraansa Pulkovan observatoriossa sotilastopografina. Hän oli mennyt vihille nuoren venäläisen aatelisperheen tyttären Elisabet Clodt von Jürgensburgin kanssa.
Clodtit olivat Baltian saksalaisia, sotilaita, jotka 1800-luvun alussa siirtyivät Venäjälle. Elisabetin isä Konstantin Karlovits oli kenraalimajuri ja Venäjän ensimmäinen puukaivertaja, gravyyrien tekijä, setä Pjotr Karlovts oli kuvanveistäjä ja veli Mihail - Arvid Järnefeltin eno siis - oli kuuluisa taidemaalari, ennen kaikkea maisemamaalari, "silloisen Venäjän etevimpiä".
Myös Järnefeltien sukujuuret ovat Saksassa, Westfalenissa. 1500-luvulla suku siirtyi Ruotsiin, ja muuan esi-isistä sai Kristiina-kuningattarelta aatelisarvon ja Järnefelt -nimen vuonna 1651 rehellisyydestään.
1700-luvulla suku asettui Suomeen, levittäytyi laajalle Savoon ja Karjalaan. Arvid Järnefelt itse kertoi, että Karjalan syvissä erämaissa hänen esi-isänsä alkoivat pikkuhiljaa suomalaistua ja talonpoikaistua. Käyttökielenä oli olosuhteiden pakosta suomi. Alexanderin äiti oli halunnut pojistaan autonomisen Suomen kunniallisia virkamiehiä, jotka toteuttaisivat keisari Aleksanteri I:n antamia lupauksia ja torjuisivat venäläistämistä. Näitä toiveita Alexander toteuttikin matemaattisen tarkasti: Hän suoritti Haminan kadettikoulun 1853, sen jälkeen Pietarin tykistöakatemian, jota seurasi menestyksekäs topografiupseerin ura. Kuopion läänin kuvernööriksi hän tuli 51-vuotiaana.
Kaikki ei mennyt kuitenkaan niin kuin piti. Äiti oli lähettäessään poikansa Pietarin tykistöakatemiaan evästänyt häntä: "Muista aina että olet suomalainen ja että sinun on suomalaisena pysyttävä, että sinä olet Suomen asiain ase Jumalan kädessä. Siis olkoon sanottu viimeiseksi: yhtä paljon kuin sinä koetatkin lähestyä Hallitsijaasi ja palvella häntä uskollisella suomalaisella sydämelläsi, yhtä paljon karta venäläisiin sekaantumasta".
Alexander ei avioitunut mikkeliläisen laamannin tyttären kanssa kuten oli suunniteltu vaan hänen vaimokseen tuli 1857 venäläinen paronitar Elisabet Clodt von Jürgensburg.
Arvid Järnefeltin mukaan tässä avioliitossa, kaikista vastaanpanemisista huolimatta, yhdistyi rakkaudenpauloin kaksi erimielistä, erikielistä, eriuskoista ja eritunteista nuorta ihmistä.
Avioliitosta syntyi kaikkiaan 9 lasta.
Perheen vanhin lapsi Kasper syntyi 1859, kaksi vuotta myöhemmin syntyi Arvid. Perhe muutti Pulkovasta ensin Viipuriin ja sieltä Helsinkiin. Arvid itse miettii Vanhempieni romaanissa, oliko muutto Helsinkiin todella virkauran vaatimaa vai oliko Alexanderin sisäisenä vaikuttimena saada Kasper ja sittemmin Arvid ja Eerik oikeihin suomalaisiin sivistyskouluihin.
Alexander oli kiihkeä suomenmielinen ja halusi lapsistaan suomalaisia. Voi kuvitella minkälaisia vaikeuksia oli ensin nuorella Elisabetillä kun hän opiskeli suomea, lastensa kotikieltä.
Kuten kaikki tietävät tästä avioliitosta syntyneet lapset ovat varsin poikkeuksellisia. He kaikki ovat erittäin lahjakkaita ja luovia, varsinkin musikaalinen ja kuvataiteellinen lahjakkuus korostui jokaisessa.
Elämä
Arvid Järnefelt kirjoitti ylioppilaaksi Suomalaisesta Alkeisopistosta 1880 arvosanalla Kiittäen hyväksytty.
Hän oli kiihkosuomalaisen ylioppilasyhdistyksen KTP:n perustajajäsen ja Savo-Karjalaisen osakunnan huomattavimpia radikaaleja, joka herätti pahennusta jyrkillä mielipiteillään.
Arvid oli tutustunut Juhani Ahoon, ja Elisabetin ympärille alkoi kokoontua jo vuonna 1881 joukko nuoria: omat pojat Arvid, Eerik ja Kasper sekä Juhani ja Pekka Aho ja Lauri Kivekäs. Tutkijat käyttävät tästä piiristä nimitystä Järnefeltien koulu. Arvid asetti kysymyksen jo tuolloin, missä on meidän todellinen realistinen kansalliskirjallisuutemme. Arvidin kirjailijanuraan jätti 1880-luvulla lähtemättömän jäljen äidin kirjallinen koulu, kirjallinen realismi sekä 1880-luvun suuret aatteet, samoin vaikuttajana oli Juhani Aho. Kansallisuusaatteesta hän omaksui sen radikaaleimman muodon, kielikysymyksen lisäksi piti myös yhteiskunnalliset kysymykset ratkaista. 1880-luvulla vaihdettiin maailmankatsomusta: Jumalaa oltiin silloinkin panemassa eläkkeelle; uskon ja tiedon ristiriita kulminoitui kysymykseen elämän tarkoituksesta. Vuosikymmenen täyttivät myös naisasiakysymykset ja sukupuolimoraali. Tyhjenevät arvot pakottivat kysymään miten ihminen tekisi itsestään tarpeellisen.
Järnefelt solmi avioliiton 1884 jyväskyläläisen kauppiaan tyttären Emilia (Emmy) Parviaisen kanssa. Heille syntyi viisi lasta.
Arvid Järnefelt suoritti kaksi akateemista loppututkintoa: filosofian kandidaatiksi hän valmistui 1885 ja lakitieteen kandidaatiksi 1890. Hän opiskeli vuosina 1884-1885 Leipzigin yliopistossa ja kuunteli mm. Wilhelm Wundtin luentoja. Vuosina 1886-1888 hän opiskeli Moskovan yliopistossa, lähinnä filologiaa. Hän hankki myös poikkeuksellisen kielitaidon: suomen, ruotsin ja venäjän lisäksi hän hallitsi saksaa ja ranskaa ja myöhemmin sujuvasti englantia. 1880-luvulla alkoi myös hänen läpi koko elämänsä kestänyt maalausharrastus, jossa hän saavutti lähes puoliammattilaisen tason.
Ja mitä teki tämä kahden loppututkinnon suorittanut kielitaitoinen sulavakäytöksinen ja esiintymiskykyinen maailmanmies, jolla oli loistava virkaura edessä suomalaisen sivistyneistön edustajana: hän jätti Vöyrin käräjäistunnot ja lähti suutarin oppiin.
Kesken tuomioistuinharjoittelun hän löysi äitinsä Elisabetin, joka oli silloin Vaasan läänin kuvernöörittärenä, suosittamana Tolstoin kirjasta Mikä on uskoni? opetuksen, että pahaa ei pidä vastustaa pahalla. Toinen Tolstoin teos Kristuksen opin henki vaikutti myös samalla tavalla. Elisabet oli hankkinut pojilleen näiden kirjojen ruotsinnokset. Kirjaimellisesti hän ymmärsi myös Jeesuksen sanan ettei pidä tuomita jottei teitä tuomittaisi. Tutustuttuaan Tolstoin teoksiin hän myös suomensi niitä: Kristuksen opin henki (1894), Ylösnousemus (1899), Evankeliumi (1902), Lapsuus, poikaikä, nuoruus (1904), Kristillinen oppi (1909),
Vuonna 1896 oli kypsynyt päätös muuttaa maalle ja hän osti perheelleen maapaikan Virkkalasta, ja rakensi Rantalan, jonne muutti seuraavana vuonna. Äiti Elisabet oli jäänyt leskeksi ja osti samoihin aikoihin viereisen tilan, joka sai nimen Vieremä, Juhani Ahon syntymäkodin mukaan. Vieremään siirrettiin Sorkin tuvasta Emmyn ja Arvidin alkuunpanema kirjasto ja lukutupa, jossa laulettiin, soitettiin ja luettiin. Arvid opetti halukkaita myös lukemaan, kirjoittamaan ja laskemaan.
Kenraalin rouvan maatyöt, niitto ja perunankaivuu herätti kyläläisissä hämmästystä, mutta Elisabetin tolstoilaisuus on vähintään yhtä aitoa kuin Arvidinkin, ja äidiltään Arvid tämän perinnön sai. Ihmisen tuli tulla toimeen kättensä töillä, ja muutto ruumiillisen työn ja kirjailija-maanviljelijän yksinkertaiseen elämään herätti ihastusta myös Arvidin nuorissa ystävissä. Hän kapinoi kaikkea maallista valtaa ja instituutioita vastaan: hän jätti lapsensa kastamatta ja veronsa maksamatta. Hän oli jatkuvasti tuuppimassa nurin kirkkoa, oikeuslaitosta, sotaväkeä ja suurkapitalismia. Koska maanviljely ja mehiläisenhoito eivät taanneet riittävää toimeentuloa, hän jatkoi kirjoittamista.
Maailmansodan syttyminen 1914 oli hänelle suuri järkytys. Hän lähti opeilleen uskollisena kutsuntapaikoille puhumaan nuorille miehille aseistakieltäytymisestä ja rauhan puolesta. Arvidin mielialaan vaikutti myös Tolstoin kuolema 1910. Hän oli käynyt tapaamassa Tolstoita kaksi kertaa, ensimmäisen kerran vuonna 1899 ja toisen kerran vuonna 1910. Tolstoin opin mukaisesti hän lähti kokoaan, kierteli maakunnissa ja tapasi ystäviään. Hän toteutti lähimmäisenrakkauttaan joka meni jopa omaisrakkauden edelle. Toisella matkallaan hän viipyi kolme kuukautta, mutta totesi lopulta ettei ollut matkalla sen lähempänä Jumalaa kuin kotonakaan.
Arvid Järnefelt kuoli Helsingissä, mutta hänet on haudattu aito tolstoilaisesti kotipuutarhaan Rantalaan, jossa myös lepäävät hänen vaimonsa Emmy ja heidän pienenä kuollut tyttärensä Anna Katarina.
Alexander ja Elisabet Järnefelt lahjoittivat Suomen sivistyselämälle poikkeuksellisen lahjakkaan velisarjan: Vanhin veli Kasper oli loistava kriitikko ja kääntäjä, Arvid kirjailija, Eero taidemaalari ja nuorin veli Armas säveltäjä ja kapellimestari. Tyttäristä ainoastaan Aino sai elää pitkän elämän, muut kuolivat lapsina ja nuorina.
Tuotanto
Arvid Järnefelt oli julkaissut ensimmäisen romaaninsa Isänmaa vuonna 1893. Hänen myöhäinen kirjailijanuransa alku selittyy osaksi sillä, että hän eli ystävänsä Juhani Ahon varjossa. Isänmaa on 1880-lukua kuvaava kulttuuri- ja aateromaani, se on myös kehitysromaani talonpoikaisylioppilas Heikki Vuorelan tiestä elämän tarkoituksen löytämiseen. Seuraavana vuonna hän julkaisi tunnustuskirjan Heräämiseni, jossa hän kuvaa sitä kääntymystä, tolstoilaista herätystä, minkä hän elämässään koki. Tolstoin lähimmäisenrakkaudenoppi, vihan ja sodan vastustaminen ja maallisen valtakoneiston vastustaminen tekivät hänestä yksinkulkijan. Hän joutui etsimään uutta aineellista pohjaa elämälleen rahvaan tasolta ja maallisen vallan tilalle tuli sisäinen moraalilaki, käsky noudattaa rakkauden oppia. Tässä hän noudatti täydellistä ehdottomuutta.
Jos Herämiseni aiheutti jo ristiriitaisia tunteita sen ajan sivistyneistössä, vieläkin kuohuttavampana koettiin teos Maa kuuluu kaikille ( 1907) , joka on väkevä kannanotto Laukon torpparien häätöön samana vuonna. Romaanit Maaemon lapsia (1905) ja lähes 500-sivuinen Veneh´ojalaiset (1909) käsittelevät myös maanomistusoloja ja kuuluvat hänen kirjailijantuotantonsa kärkeen. 1900-luvun ensimmäisenä vuosikymmenenä jolloin Järnefelt puuttui aktiivisesti maakysymykseen ja pyrki parantamaan maattomien torppareiden asemaa syntyivät myös teokset Veljekset (1900), Mitä on jumalanpalvelus (1901), Helena (1902) ja Elämän meri (1904).
Hän näki jo vuosisadan alussa silloiseen suurmaanomistukseen perustuvat maakysymykset, ja hän oli tutustunut amerikkalaisen taloustieteilijän Henry Georgen maareformiin. Maa kuuluu kaikille -teoksessa hän osoitti jopa maakysymyksen ratkaisumallin, jota hän toivoi eduskunnan noudattavan georgelaisuuden mukaan. Hän myös suomensi Georgen teokset Edistys ja köyhyys (1906), Elä varasta! (1907), Köyhyys on rikos (1907) ja Sosialinen pulma(1908).
Näiden suurten ajanromaanien ohella Järnefelt kirjoitti 1900-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä myös näytelmiä. Tämä aika olikin hänen tuotteliainta kauttaan. Syntyi Samuel Cröell ja Titus, joka sai ensi-illan Kansallisteatterissa 1910. Näytelmä Kuolema (1903) on jäänyt suomalaiseen kirjallisuushistoriaan lähinnä symbolismin edustajana. Kuolemaan sävelsi musiikin Jean Sibelius, jonka vaimo oli Arvidin sisko Aino.
Kirkkopuheet ilmestyi 1917 ja sillä oli erikoinen tausta: Järnefelt saarnasi Kallion, Nikolain ja Johanneksen kirkoissa - ilmoitettuaan sitä ennen aikeistaan sanomalehdessä. Puheissaan hän julisti tasa-arvon aatetta ja esitti oman uskonkäsityksensä: Jumala esiintyy ihmiselle järjen ja rakkauden synteesissä. Kristuksen vuorisaarna ja sen sisältämä lähimmäisenrakkauden oppi oli Järnefeltin ajattelun ydin. Painetut Kirkkopuheet johtivat vankilatuomioon, jolta hänet kuitenkin säästi valtionhoitaja Mannerheimin armahdus.
Näyte:
PUHE NIKOLAIN KIRKOSSA
Toukok. 6. p:nä 1917
"Antakoot minulle anteeksi kaikki ne, jotka pitävät tätä vapaata menettelyäni rikoksena. Itse en sitä siksi tunnusta. Olen tosin tavallinen syntinen ihminen, "joka synnissä sekä siinnyt että syntynyt olen ja sittenkin kaikkena elinaikanani syntistä elämää pitänyt.", mutta voiko kukaan olla kauniimpi katsella kuin tavallinen syntinen ihminen, joka koettaa täyttää meidän yhteisen isämme tahtoa? Ja voiko mikään paikka olla liian pyhä hänen jalkansa astua?
Täällä saarnattiin äsken siitä vapaudesta, joka on alkanut näiden seinien ulkopuolella. Todellakin, tuolla ulkona sanotaan vapauden alkaneen. Siellä ovat vihollisina vastakkain seisoneet sotajoukot, sotamiehet, tehneet veljistymisliittoja keskenään. Valot ovat tosin vaihdelleet varjojen kanssa: alaluokka asestuu, yläluokka on kohta aseista riisuttu. Mikä "vapaus" siitä syntyy, en tiedä.
Tiedän vain, että jos näiden seinien ulkopuolella vapaus on alkanut, niin ainakin sen pitäisi jo aikaa sitte olla olemassa näiden seinien sisäpuolella.
Mitä merkitsee vapaus kirkossa? Sitäkö että saamme syljeskellä sen permannolle? Sitäkö että saamme huutaa ja räyhätä täällä? Sitäkö, että meillä on täällä valta pitää kiihotuspuheita ja liehutella punaisia lippuja?
Ei. Vapaus kirkossa merkitsee, että täällä on valta puhua jokaisen, joka tuntee puhuvansa meidän yhteisen isämme nimessä. Niitä on paljon kansan seassa ihmisiä, jotka ovat elämässään toteuttaneet korkeita veljeyden ihanteita ja joilla on jotain saottavaa Jumalalta ihmisille. Älkööt tästälähin vuokrahuoneissa puhuko, vaan sanokoot sanottavansa kansan rakentamissa kirkoissa. Kivi kiveltä on kansan käsi muurannut näitä seiniä, kohottaen ne korkeiksi temppeleiksi, ja pitää niitä kaikkein pyhimpänänsä. Ei tämä kirkko ole mitään yksityisomaisuutta, ei se siis liioin ole seurakuntain omaisuutta, vaan se on yleinen omaisuus, kirkot ovat kaikkien eikä kenenkään.
Tarvitaanko kuulla nykyaikaan niiden ääniä, jotka vapaina, palkattomina, vai sisäisen kutsumuksen pakoittamina puhuisivat ihmisille? Tarvitaan. Aika on tulossa, jolloin kaikki näkyväiset hallitsijat ja hallitukset lakkaavat olemasta. Silloin voi johtona olla vain ihmisten totuudentieto. Ei ihminen elä ainoastaan leivästä, vaan jokaisesta sanasta, joka Jumalan suusta lähtee. ja Jumalan sana ei voi kuulua muuten kuin vapaan ja palkattoman suusta. Vapautukoot siis Suomen kirkot niiden käytettäviksi, joilla on sanottavaa Jumalalta ihmisille. Kansa on siitä elävä.
Minulla olisi vielä paljon sanottavaa mutta osaksi on täällä jo paljo puhuttu ennen minua, osaksi on ehkä hyväkin etten sano liian paljon yhtä aikaa. Tahdon puhua vastakin, Johanneksen kirkossa, täälläkö, en tiedä, - minne vain halutaan minua. Ja jos on muitakin, joilla on samanlainen kutsumus, niin menkööt ensin vaikka pappilaan kysymään tilaisuutta ja vuoroa. Muta jos siellä kielletään, niin tulkoot minulta tiedustamaan, minä osoitan ajan ja paikan.
Millä vallalla minä tämmöistä puhun ja teen? Vastaan ennen kuin olette kysyneetkään: sillä vallalla minkä Jumala antaa ihmiselle. Sitä valtaa ei yksikään toinen ihminen voi häneltä riistää.
Nyt lähtekäämme hiljaa tästä kirkosta. Ehkä on hyvä koota ovella pieni kolehti maksuksi siitä lämmityksestä, joka on meidänkin osallemme tullut, ja myös sen tomun lakaisemiseksi, joka ehkä on jaloistamme jäänyt.
Sanon vieläkin: älköön tämän kirkon nimi enää olko Nikolainkirkko, vaan olkoon se - Vapauden kirkko."
-----------
Kirjailija Järnefeltin yhteydessä mainitaan usein hänen ideologiansa, jolloin kirjallisuus on tendenssimäistä, aatteellista. Tämä on vaikeuttanut hänen teostensa taiteellista arviointia. Mutta tendenssimäisyys oli huomattavaa tuona aikana mm. hänen hyvällä kirjailijaystävällään Minna Canthilla.
Parhaissa teoksissaan Järnefelt oli silti kirjailijana erittäin merkittävä. Maaemon lapsia ja Veneh´ojalaiset nousivat tuotannon kärkipäähän, sekä etenkin hänen myöhemmän tuotantonsa aloittanut Greeta ja hänen herransa (1925). Tämä eheä ja voimakas sukutarina sijoittui sahayhteisön piiriin Lohjanjärven rannalle. Se kertoi ruotsinkielisestä Nyholmin perheestä, sen vahvoista perhesiteistä. Romaanin asetelman piirteitä kirjailija sai Verner Nylundin perheestä, joka asui parin kilometrin päässä Rantalasta. Päähenkilö Helge on taitava käsityöläinen, samalla herkkäsieluinen, lahjakas ja hienostunut perheen koossa pitävä voima, joka kokee kauniin rakkauden suomenkielisen palvelustytön Hannan kanssa. Perheyhteisö kuitenkin rikkoutuu, Helge ei sitä kestä, mutta äiti, Herraansa luottava Greeta voittaa ankaran kohtalon iskut puhdassieluisella uskollaan.
Järnefeltin elpyminen pitkän hiljaiselon jälkeen 20-luvulla taiteilijana viittaa uuden elämänhalun syntymiseen ja uudenlaiseen aitoon mielenkiintoon ihmisiä kohtaan. Hänen taloudellinen tilansa parani ja hän toteutti viimein Emmyn mieliksi unelman: he lähtivät 1922 viideksi vuodeksi ulkomaille. Ranskassa hän kirjoitti Greeta ja hänen Herransa. Hänen pääteoksensa, monumentaalinen Vanhempieni romaani ilmestyi kolmessa osassa myöhäisvuosina 1928-1930. Arvid Järnefelt aloitti teoksensa suunnittelun jo vuonna 1925. Elisabet oli vielä elossa ja teoksen ensimmäinen osa on Elisabetin kertomusta omasta lapsuudestaan, suvustaan ja perheen perustamisesta ja kasvusta. Teos nousee samalla suomalaisen sivistyneistön kuvaukseksi, jollaisia kirjallisuudessamme on ilmestynyt harvanlaisesti. Tarina alkaa 1840-luvun Venäjältä ja päättyy 1920-luvun lopun Suomeen. Koska pohjana ovat äidin muistot sekä Arvidin omat "näyt", teos on kaunokirjallinen, ja kertojien totuus on sen totuus. Vanhempieni romaanin kauneimpia kohtia on alkupuolella kuvaus Alexanderin ja Elisabetin ensimmäisestä matkasta Suomeen tapaamaan Alexanderin perhettä. Pietarin välillä ei ollut rautatietä ja matka taitettiin kyytihevosilla talvisessa maisemassa.
Teokset
 
- Isänmaa. Romaani, 1893
- Heräämiseni. Tunnustusromaani, 1894
- Ateisti. Esseitä, 1895
- Ihmiskohtaloja, 1895
- Puhtauden ihanne, 1897
- Maria. Novelli,1897
- Evankeliumin alku, 1898
- Päiväkirja matkaltani Venäjällä ja käynti Leo Tolstoin luona keväällä 1899,1899
- Samuel Croëll. Näytelmä,1899
- Pikku Simon seikkailut joulu-iltana. Kolminäytöksinen näytelmä Viktor Rydbergin samannimisen kertomuksen mukaan,1900
- Veljekset. Romaani, 1900
- Mitä on jumalanpalvelus, 1901
- Helena. Romaani, 1902
- Orjan oppi. Näytelmä ( esitetty myöhemmin uusitussa asussa ja julkaistu v. 1910 nimellä Titus),1902
- Kuolema. Näytelmä, (ei painettu) 1903
- Elämän meri. Novelleja, 1904
- Maaemon lapsia. Romaani, 1905
- Jeesuksen syntyminen ihmisestä tai Jumalasta, 1907
- Maa kuuluu kaikille. Matkoiltani Laukon lakkomailla, 1907
- Veneh´ojalaiset I-II. Romaani, 1907
- Titus. Näytelmä (Orjan oppi laajennettuna), 1910
- Hiljaisuudessa. Novelleja ja näytelmiä, 1913
- Manon Roland. Näytelmä, (ei painettu) 1913
- Kallun kestit,. Näytelmä, 1914
- Valtaset. Näytelmä, 1915
- Onnelliset. Romaani (nimimerkillä Hilja Kahila), 1916
- Kirkkopuheet, 1917
- Kirjeitä sukupuolikysymyksistä, 1918
- Nuoruuteni muistelmia. Romaani (nimimerkillä Hilja Kahila), 1919
- Sointula. Näytelmä, 1924
- Greeta ja hänen herransa. Romaani, 1925
- Huligaani ym. kertoelmia,1926
- Minun Marttani Romaani, 1927
- Vanhempieni romaani I-III, 1928-1930
- Lalli. Romaani, 1933
- Valitut teokset I-IX, 1934
Palkinnot
Kunnianosoitukset
- Suomen kirjailijaliiton kunniajäsen
- Suomen Näytelmäkirjailijaliiton ensimmäinen kunniajäsen
- Viron Kirjailijaliiton kunniajäsen
- Suomen Pen-klubin ensimmäinen puheenjohtaja
- Virkkalan työväenyhdistyksen kunniajäsen
Tekstinäytteet
"Yhden talon pihaan me ajoimme, ja kun Aleksander nousi reestä ja kuski rupesi päästämään hevosia valjaista, oli minulla aikaa katsella pihaa ja siinä liikkuvia ihmisiä.
Merkillisintä kaikesta minkä näin oli kelkkaa työntävä tyttö, joka hurahtaen alamäkeen tuli kelkkoineen kaivolle. Hän seisoi kelkan kannoilla pidellen sen pitkistä tolpista, ja hänen toinen jalkansa, kauas syrjään ojennettuna, viilsi edessään tupruavaa lunta. Mutta hurjasta vauhdista huolimatta hän sai kauniin käännöksen onnistumaan ja pääsi juuri kaivon eteen.
Hän asetti paikoilleen saavin, joka oli vauhdissa kolissut alas kelkan etusivulle, ja kiipesi kaivon yli laitetulle jäiselle puulavalle, jossa oli iso pyöreä reikä. Ihmeellinen tossu näkyi tytön jalassa: sen kärki oli taivutettu ylöspäin kippuraan. En voinut ymmärtää kuinka tytön ei tullut kylmä, sillä siniset sukat olivat valuneet alas tossujen päälle ja sääret olivat alastomat. Hän rupesi nyt vauhdikkaasti molemmin käsin suljuttamaan alas kaivon pitkää, kolisevaa tankoa, ja kun katsoin ylös, tuli tangon mukana alas hirmuisen pitkä hirsiriuku, joka vaappui keskikohdaltaan toisen pystyssä olevan hirren päässä. Hän veti riu´un pään alas asti, kuului vedenmulskahduksia, ja nyt hän alkoi yhtä vauhdikkaasti nostaa tankoa kaivosta ja lopuksi nosti sieltä sangollisen kirkasta vettä, jonka kaasi saaviin. Hän teki saman usean kerran. Minä aivan rakastuin tähän reippaaseen tyttöön. Hänkin pari kertaa katsahti minuun kulmiensa alta ja vihdoin sanoi minulle muutakin, jota en ymmärtänyt ja josta me naurahdimme toisillemme.
Aleksander seisoi suorana punaisen talon kuistilla, jossa ei ollut seiniä, mutta kyllä penkit. Hän oli jättänyt turkkinsa sisälle lämpenemään ja oli nyt upseerin palttoossa. Hän puheli muutamien miesten kanssa, ja heillä kaikilla hengitys höyrysi kovassa pakkasessa. Naisia ja lapsia oli kerääntynyt heidän ympärilleen ihmettelemään sotaherraa. Ja ihmeellinen käppyrähäntäinen keltaturkkikoira haisteli vuoroin heitä kaikkia. Vielä toisen punaisen talon kupeella, jossa oli ruokakello kahden katetun punaisen hirren välissä, kengitettiin hevosta.
Minulla oli niin paljon katselemista, etten tiennyt, mitä olisin ensin katsonut. Huomioni kiintyi jälleen tyttöön. Hän oli saanut saavinsa täyteen vettä ja lähtenyt kelkkaa työntämään ylämäkeen. Hänen asentonsa oli mitä ihmeellisin. Selkä taipuneena keskikohdalta hän oli melkein aivan vaakasuorassa asennossa, kädet ojoina kelkan tolpissa ja jalat ojoina lunta vasten. Vesi läikkyi kovasti, mutta ei läikkynyt ulos.
Kun käänsin katseeni hänestä, seisoi edessäni toisella puolen kuomua vaimoihminen, jolla oli käsissä tarjotin, ja tarjottimella sokeria ja kermaa ja kupillinen mustaa, kovasti höyryävää kahvia. Hän hymyili minulle kovin ystävällisesti ja vähä väliä tekeytyi lyhyemmäksi kuin oli, niinkuin olisi aikonut istahtaa, mutta sitten jälleen kohonnyt ylös.
Kuinka sääli etten voinut ymmärtää mitä hän puhui niin tuoreesti nauraen! Aleksander huusi minulle kuistilta, että talonväki itse tahtoi kestitä minua eikä kahvi ollut hänen tilaamaansa. Kun en osannut kiittää, tahdoin edes suudella tervehdykseksi, mutta Aleksander viittasi minulle, ettei semmoinen käynyt päinsä.
Pian olimme jälleen matkalla. Kuski oli toinen ja hevoset olivat toiset. Tämä kuski ei enää ymmärtänyt venäjää. He puhelivat Alexanderin kanssa suomea, ja minä aloin ensi kerran seurata tämän kielen äänteitä. Minulle Alexander sanoi vielä äskeisen selitykseksi, että vieraanvaraisuus oli suomalaisen rahvaan tunnusomaisuus, mutta että suudella ei tässä maassa ollut tapana - seikka, joka teki minulle kielentaitamattomalle erikoisen sydämellisyyden osoituksen melkein mahdottomiksi." (Vanhempieni romaani, 1982. s. 147.)
Linkit
Linkkejä muille Arvid Järnefeltistä kertoville sivuille
Järnefeltin koulu Lohjalla on tehnyt kattavan Järnefelt-elämäkerran:
http://personal.eunet.fi/pp/jarnef/arvid/
|
