Lauri Haarla

Karkkila

Katkelma teoksesta Herra Benediktus ja hänen iloinen lukkarinsa, ilmestynyt Lauri Haarlan Valituissa teoksissa, Otava, 2. p. 1955, 1. p. 1941:

Välkeän Vesijärven matalilla niitty- ja lehtorannoilla huljuu kevättulva täysimmillään. Se tapailee siellä täällä peltosarkojenkin alapäitä, joilla jo upeilee lihava ruislaiho. Nämä olivat vielä näihin aikoihin – 1700-luvun puolimaissa – koko Hollolan suurpitäjän maanvaivana. Ahtaasta Vääksynvirrasta – kanavaa kun ei vielä tällöin ollut olemassa – pääsivät näet Vesijärven runsaat kevätvedet soluttautumaan Päijänteeseen melkein kuin suuren olvitynnyrin ahtaasta tapinreiästä, vaikka oli olevinaan virrassa pieni koskikin, muka vedenjuoksua kiirehtimässä.

On varhaisaamu. Hollolan rovastilan vanha kala-Matti palailee lehtilahnan kutupaikoilta, Kutaniemeltä päin, jonka tyvipuoleen, kaakkoa kohti, tunkeutuu – ei joki järvineen, kuten nykyisin – vaan syvä Kutalahti lihavine rantaruohikkoineen.

Pappilanrannassa vastapäätä Kutanientä makailee rantapensaikossa Tonneruksen poika, ”ikuinen ylioppilas”, tussari kourassa tuijotelleen Kutaniemen puolelle ja samalla väijyen ulompana lullivia ohrasorsia, jotka käkevät sopivan hetken tullen varkaisiin makeaan ruislaihoon.

Rovastilan vasta karhituilla sinenpunertavilla saroilla käy parhaimmillaan kevätkylvö, mikä vielä näihin aikoihin on harvinaista Etelä-Suomenkin rintamailla.

Maan multa huokuu kuumaa auderta, purot kuohahtelevat kuin hyvätkin kosket ja taas lurahtelevat pieniin onkaloihinsa. Ojat juottavat omat mehunsa suureen veteen, jonka selät paisuilevat laajoilla koillisvesillä päin, Vehkasaaren vaiheilla, aivankuin  koskensuvannossa pyörteilevä akkavirta.

Nyt on maanmainion Suur-Hollolan rovastilan kylviäisviikko ja helluntaiaaton aamu.

Ja samoihin aikoihin ylvästelee niin sanoaksemme omalla tunkiollaan koko Hollolan viisikappelisen seurakunnan suurin kukko – rovasti Benedikt Krook eli herra Benediktus, jota rahvas haukuskeli takanapäin milloin Plootu-Pentiksi, milloin Tynnyri-Pentiksi, kiukkuillen muka tämän arvon rovastinsa ahneutta vastaan.

Tosin juuri tällä hetkellä Pentti-herra, Turun ja Upsalan maisteri ja entinen valtiopäivämies, näyttää kulkevan jossain määrin epäpapillisilla poluilla. Hän tulee pienestä kaltevakattoisesta tönöstä eli pikkukamarista. Hengästyneenä ja ähkyen hän kiertää tallien nurkitse, lievää ylämäkeä, varoen helmikirjailuin koristeltuja tohveleitaan kevätkosteilta lätäköiltä ja nostellen lavean aamuviittansa helmuksia milloin tuhahtaen, milloin ärähtäen kirosanan tapaisen keskellä siunattua kevättä. Mutta tekee hän senkin hienosti ja ylevästi, usein ranskalaisittain. Ja tätäkin viatonta synnintapaista vastaan hän kilvoittelee ankarasti omassatunnossaan, sillä hän vihaa myssypuolueen johtomiehenä kaikkea ranskalaista ”konverseerausta” – langeten tuohon hattujen narrinpeliin etupäässä vain yliopistoaikojensa pahasta tottumuksesta.