Lauri Haarla

Karkkila

Kirjallisen tuotantonsa Lauri Haarla aloitti vuonna 1919, jolloin ilmestyivät runokokoelma Saarretun näkyjä ja näytelmä Sophonisbe. Tuotanto kasvoi mittavaksi, sillä julkaistujen teosten määrä kipuaa yli 50:een, kun mukaan lasketaan myös radiokuunnelmat ja elokuvakäsikirjoitukset. Haarla kirjoitti etupäässä näytelmiä ja romaaneja, mutta julkaisi mielipiteitään teatterin tekemisestä teoksessa Teatterikirja (1928), johon on koottu hänen näyttämötaiteen alalta kirjoittamiaan esseitä. Lisäksi Haarla ehti toimia kirjallisuusarvostelijana ja kirjallisuuslehti Ultran suomenkielisen osaston toimittajana.

Haarla osallistui myös kirjailijain yhteistoimintaan erittäin aktiivisesti. Hän oli Tulenkantajia edeltäneen vapaan Toukokuun ryhmän johtaja. Hän toimi Näytelmäkirjailijaliiton puheenjohtajana vuosina 1920-33 ja oli Kirjailijaliiton johtokunnan jäsen vuodesta 1929 alkaen.

Kun Haarla vuonna 1940 täytti 50 vuotta, kirjoitti nimimerkki V. E. K. Kansan Lehdessä, että ”kirjailija Haarla on tietoisesti rakentava terävä-älyinen tahtoihminen, joka muokkaa voimakkain ottein aiheensa ja puristaa ne joko näytelmän tai romaanin muodossa palvelemaan julistuksellisia tarkoituksiaan. Hän ei ole herkkävaistoinen yksilöpsykologi eikä lämpimästi tunteva humanisti, vaan väkevien perusviettien ja suurten aatteiden koristeellisen pateettinen tulkki. Miten hänen työnsä kestänevätkään ajan myötä, niin joka tapauksessa hänen voimaluonteensa on antanut runsain määrin päivänkohtaista väriä erittäinkin näytelmä- mutta myös romaanikirjallisuudellemme. Vuosikymmenen ajan 30-luvun alkupuolelle saakka hänen nimensä oli uusimman dramatiikkamme valovoimaisin ja hänen näytelmiään esitettiin jatkuvasti kaikissa maamme teattereissa eikä vähiten työväen näyttämöillämme.”

Unto Kupiainen on kirjoittanut Haarlan Valittujen teosten johdannossa, miten ”Lauri Haarla on kirjailijana monessa suhteessa sangen tyypillinen ’ajanilmiö’, jonka tuotannossa tuntuu murroskauden leima. Hänen kirjallinen tuotantonsa puhkeaa suoraan vuoden 1918 traagillisista, mutta ennen kaikkea kansallista tulevaisuutta luovista tapahtumista. Vapaussota ja itsenäisen Suomen synty antavat dynaamisen alkusysäyksen Haarlan luovalle fantasialle, ja niistä kasvava kansallinen ja sosiaalinen tilinteko tuntuu hänen teoksissaan, milloin välittömästi, milloin etäisemmin, loppuun asti. Haarlan kypsyminen kirjailijaksi sattuu myös suomalaisen kirjallisuuden taitevaiheeseen, tulenkantajien 1920-luvulle, jolloin ’akkunoita aukaistaan Eurooppaan’, ja juuri hän on tuon kuohuvan kauden todellisin myrskyn ja kiihkon edustaja.”

Lauri Haarla ammensi aiheen lukuisiin teoksiinsa kansalaissodasta, näin silloinkin, kun tapahtumat liikkuivat omassa ajassaan. Kirjailija katsoi, ettei luokkataistelusta seuraa mitään hyvää. Yhteiskunta voi uudistua vain yksilö yksilöltä siten, että ihmiset pyrkivät henkiseen kasvuun. Hänen teostensa sankarit uhraavat elämänsä paremman ja oikeudenmukaisemman maailman puolesta. Elämä merkitsee hänelle ikuista taistelua, jonka osapuolia ovat hyvä ja paha.

Teoksessa Suomalaisia kirjailijoita 1500-luvulta nykypäiviin kerrotaan, että Haarla oli ekspressionistisen ohjelman ensimmäinen toteuttaja suomenkielisessä kirjallisuudessa. Varsinkin kirjallisen uransa alussa hän voimakkaan ekspressionistisissa näytelmissään paneutui historiallisiin aiheisiin, joita hän käytti myös koristeellisissa romaaneissaan. Vaikka osa Haarlan näytelmistä oli ajankohtaisia kannanottoja, yhteiskunnallinen näkemys vaihteli aikakaudelle tyypilliseen tapaan. Välillä Haarlan teokset olivat työväenhenkisiä, mutta välillä hän ylsi nationalistiseen idealismiin.

Historiallisesta romaanista kirjoittanut Markku Ihonen toteaa, että 1920-luvun lopulla ja 1930-luvulla julkaistiin Suomessa runsaasti historiallisia romaaneja. Enimmillään uusia teoksia ilmestyi toistakymmentä vuodessa, osuus uusista kaunokirjallisuuden nimikkeistä oli keskimäärin viitisen prosenttia. Historiallisen romaanien suosio ja arvostus oli myös korkealla. Ihonen mainitsee 1930-luvun historiallisten romaanien kirjoittajista Lauri Haarlan, Arvi Järventauksen, Artturi Leinosen ja Martti Santavuoren, jotka suosivat yleensä samoja kansallisia aiheita kuin historiantutkijatkin. Nationalismin voimistuminen 1920-luvun lopulta lähtien synnytti sosiaalis-historialliset ja aatteelliset edellytykset myyttistä yksilösankaruutta julistavalle ja nationalistista propagandaa palvelevalle historiallisen romaanin tyypille.