Lauri Haarla

Karkkila

• Lauri Sulo Armas Haarla, vuoteen 1906 Harberg
• s. 18.2.1890 Korpilahdella
• k. 24.10.1944 Helsingissä
• kirjailija, opettaja, filosofian maisteri
• Karkkilan yhteiskoulun rehtori vuosina 1916-17
• naimisissa näyttelijä Tyyne Haarlan kanssa, poika näyttelijä-teatterinjohtaja Saulo Haarla

Elämästä

Lauri Haarla syntyi korpilahtelaiseen Harbergin maakauppiasperheeseen, hänen veljensä on vuonna 1876 syntynyt Rafael Haarla, joka 24-vuotiaana perusti Tampereelle kirjekuori- ja paperipussitehtaan. Vuonna 1920 Rafael Haarla perusti ensimmäisen paperitehtaansa, ja tuotemerkistä Rafla tuli yleisesti tunnettu.

Lauri ja Rafael Haarlan isoisän isä Abraham Harberg oli Suomen sodan aikaan Lempäälän nimismiehenä. Isoisä Erik Abraham tunsi Lempäälän ja Vesilahden, isä Elis eli koko ikänsä Korpilahdella.

Sukunimen Haarla Harbergit ottivat Snellmanin päivänä vuonna 1906. Vuonna 1929 Rafael Haarla hankki omistukseensa Vesilahdella sijaitsevan Laukon kartanon, jonka pihaan hän teetti vanhempien merkkihenkilöiden, mm. Kurkien ja Lönnrotin patsaat. Sama aihepiiri kiinnosti myös kirjailijaveli Lauria, joka kirjoitti mm. Vesilahteen sijoittuvat historialliset teoksensa Nuori pirkkalalaispäällikkö I-II (1934-35) ja Kurkien taru I-III (1938-40).

Lauri Haarla kirjoitti ylioppilaaksi vuonna 1910 ja suoritti filosofian kandidaatin tutkinnon vuonna 1915. Karkkilan yhteiskoulun johtaminen oli hänen ensimmäinen koulualan työpaikkansa. Karkkilasta hän siirtyi Jyväskylän kauppakoulun vt. johtajaksi, seuraava lukuvuosi kului Parikkalassa yhteiskoulun johtajana.

Haarla vihittiin vuonna 1920 filosofian maisteriksi. Samana vuonna hänestä tuli Helsingin maanviljelyslyseon johtaja ja myöhemmin saman koulun opettaja. Samalla hän toimi vuosina1927-38 Työväen Akatemian suomen kielen ja ainekirjoituksen opettajana.

Kirjoittamisesta

Kirjallisen tuotantonsa Lauri Haarla aloitti vuonna 1919, jolloin ilmestyivät runokokoelma Saarretun näkyjä ja näytelmä Sophonisbe. Tuotanto kasvoi mittavaksi, sillä julkaistujen teosten määrä kipuaa yli 50:een, kun mukaan lasketaan myös radiokuunnelmat ja elokuvakäsikirjoitukset. Haarla kirjoitti etupäässä näytelmiä ja romaaneja, mutta julkaisi mielipiteitään teatterin tekemisestä teoksessa Teatterikirja (1928), johon on koottu hänen näyttämötaiteen alalta kirjoittamiaan esseitä. Lisäksi Haarla ehti toimia kirjallisuusarvostelijana ja kirjallisuuslehti Ultran suomenkielisen osaston toimittajana.

Haarla osallistui myös kirjailijain yhteistoimintaan erittäin aktiivisesti. Hän oli Tulenkantajia edeltäneen vapaan Toukokuun ryhmän johtaja. Hän toimi Näytelmäkirjailijaliiton puheenjohtajana vuosina 1920-33 ja oli Kirjailijaliiton johtokunnan jäsen vuodesta 1929 alkaen.

Kun Haarla vuonna 1940 täytti 50 vuotta, kirjoitti nimimerkki V. E. K. Kansan Lehdessä, että ”kirjailija Haarla on tietoisesti rakentava terävä-älyinen tahtoihminen, joka muokkaa voimakkain ottein aiheensa ja puristaa ne joko näytelmän tai romaanin muodossa palvelemaan julistuksellisia tarkoituksiaan. Hän ei ole herkkävaistoinen yksilöpsykologi eikä lämpimästi tunteva humanisti, vaan väkevien perusviettien ja suurten aatteiden koristeellisen pateettinen tulkki. Miten hänen työnsä kestänevätkään ajan myötä, niin joka tapauksessa hänen voimaluonteensa on antanut runsain määrin päivänkohtaista väriä erittäinkin näytelmä- mutta myös romaanikirjallisuudellemme. Vuosikymmenen ajan 30-luvun alkupuolelle saakka hänen nimensä oli uusimman dramatiikkamme valovoimaisin ja hänen näytelmiään esitettiin jatkuvasti kaikissa maamme teattereissa eikä vähiten työväen näyttämöillämme.”

Unto Kupiainen on kirjoittanut Haarlan Valittujen teosten johdannossa, miten ”Lauri Haarla on kirjailijana monessa suhteessa sangen tyypillinen ’ajanilmiö’, jonka tuotannossa tuntuu murroskauden leima. Hänen kirjallinen tuotantonsa puhkeaa suoraan vuoden 1918 traagillisista, mutta ennen kaikkea kansallista tulevaisuutta luovista tapahtumista. Vapaussota ja itsenäisen Suomen synty antavat dynaamisen alkusysäyksen Haarlan luovalle fantasialle, ja niistä kasvava kansallinen ja sosiaalinen tilinteko tuntuu hänen teoksissaan, milloin välittömästi, milloin etäisemmin, loppuun asti. Haarlan kypsyminen kirjailijaksi sattuu myös suomalaisen kirjallisuuden taitevaiheeseen, tulenkantajien 1920-luvulle, jolloin ’akkunoita aukaistaan Eurooppaan’, ja juuri hän on tuon kuohuvan kauden todellisin myrskyn ja kiihkon edustaja.”

Lauri Haarla ammensi aiheen lukuisiin teoksiinsa kansalaissodasta, näin silloinkin, kun tapahtumat liikkuivat omassa ajassaan. Kirjailija katsoi, ettei luokkataistelusta seuraa mitään hyvää. Yhteiskunta voi uudistua vain yksilö yksilöltä siten, että ihmiset pyrkivät henkiseen kasvuun. Hänen teostensa sankarit uhraavat elämänsä paremman ja oikeudenmukaisemman maailman puolesta. Elämä merkitsee hänelle ikuista taistelua, jonka osapuolia ovat hyvä ja paha.

Teoksessa Suomalaisia kirjailijoita 1500-luvulta nykypäiviin kerrotaan, että Haarla oli ekspressionistisen ohjelman ensimmäinen toteuttaja suomenkielisessä kirjallisuudessa. Varsinkin kirjallisen uransa alussa hän voimakkaan ekspressionistisissa näytelmissään paneutui historiallisiin aiheisiin, joita hän käytti myös koristeellisissa romaaneissaan. Vaikka osa Haarlan näytelmistä oli ajankohtaisia kannanottoja, yhteiskunnallinen näkemys vaihteli aikakaudelle tyypilliseen tapaan. Välillä Haarlan teokset olivat työväenhenkisiä, mutta välillä hän ylsi nationalistiseen idealismiin.

Historiallisesta romaanista kirjoittanut Markku Ihonen toteaa, että 1920-luvun lopulla ja 1930-luvulla julkaistiin Suomessa runsaasti historiallisia romaaneja. Enimmillään uusia teoksia ilmestyi toistakymmentä vuodessa, osuus uusista kaunokirjallisuuden nimikkeistä oli keskimäärin viitisen prosenttia. Historiallisen romaanien suosio ja arvostus oli myös korkealla. Ihonen mainitsee 1930-luvun historiallisten romaanien kirjoittajista Lauri Haarlan, Arvi Järventauksen, Artturi Leinosen ja Martti Santavuoren, jotka suosivat yleensä samoja kansallisia aiheita kuin historiantutkijatkin. Nationalismin voimistuminen 1920-luvun lopulta lähtien synnytti sosiaalis-historialliset ja aatteelliset edellytykset myyttistä yksilösankaruutta julistavalle ja nationalistista propagandaa palvelevalle historiallisen romaanin tyypille.

Teokset

• Näytelmät:
  Sophonisbe (1919, ensies. Kansallisteatterissa 1920)
• Lemmin poika (Oulun työväenteatteri 1922)
• Synti (Turun suomalainen teatteri 1923, TV-1 1959)
• Uskottomuus (Tampereen Työväen Teatteri 1924)
• Nuorten tuomio (Tampereen TT 1926)
• Pyhä Yrjänä (Koiton Näyttämö 1926)
• Velisurmaajat (Kansallist. 1926)
• Ihmisten kapina (Kansan näyttämö 1926)
• Juudas (Kansallist. 1927, TV-1 1966)
• Kaksi kuningatarta (Kansallist. 1928)
• Kuoleman hinnalla (Kansan näyttämö 1930)
• Hanuumanin tytär (Varkauden TT 1931)
• Daimon Kaksiteräinen miekka (Kansallist. 1932)
• Pähkähullu (Kansallist. 1933)
• Kunnian mies (Kansallist. 1940)
• Keinumorsian (Kansallist. 1942, elokuva 1943, TV-1 1965)

Radiokuunnelmat:

• Korea leski (1939)
• Idän laumoja päin (1941)
• Kaksitoista omenapuuta (1942)
• Viimeiset juoksuhaudat (1942)

Elokuvakäsikirjoitukset:

• Halveksittu (1939)
• Jumalanmyrsky (1940)

Muu tuotanto:

• Saarretun näkyjä (runoja, WSOY, 1919)
• Onni maallinen (WSOY, 1921)
• Rakkaus ja raha (1926)
• Töykänän aurinko (Kulutusosuuskuntien Keskusliitto, 1927)
• Teatterikirja (teatteriesseitä, Otava, 1928)
• Syylliset ja syyttömät (Otava, 1929)
• Janne Kärki (Gummerus, 1929)
• Miksi hän nauroi? (Otava, 1930)
• Halveksittu mies (Otava, 1930)
• Viimeiset juoksuhaudat (Otava, 1931)
• Hirsipuukeinu (Otava, 1932)
• Juhannuslaulu (Gummerus, 1932)
• Nokikolarin rakkaus (Gummerus, 1932)
• Varjojen sota (Otava, 1932)
• Kaksi kertaa kaatunut (Otava, 1933)
• Korea leski (Gummerus, 1933)
• Tyhmä neitsyt (Otava, 1933)
• Nuori pirkkalalaispäällikkö I-II (Otava, 1934-35)
• Jumalan myrsky (Otava, 1937)
• Marketan kosto ja muita historiallisia novelleja (Otava, 1937)
• Merkkitulet (Otava, 1937)
• Sukeltaja (Otava, 1938)
• Kurkien taru I-III (Otava, 1938-40)
• Idän laumoja päin (Otava, 1940)
• Herra Benediktus ja hänen iloinen lukkarinsa (Otava, 1941)
• Liian vähän poikia (Otava, 1942)
• Ritvalan ilovalkeat (Otava, 1943)
• Portinsärkijä (Otava, 1944)
• Valitut teokset (Otava, 1955)

Haarlan teoksia on käännetty useille eri kielille.

Tekstinäytteet

Katkelma teoksesta Herra Benediktus ja hänen iloinen lukkarinsa, ilmestynyt Lauri Haarlan Valituissa teoksissa, Otava, 2. p. 1955, 1. p. 1941:

Välkeän Vesijärven matalilla niitty- ja lehtorannoilla huljuu kevättulva täysimmillään. Se tapailee siellä täällä peltosarkojenkin alapäitä, joilla jo upeilee lihava ruislaiho. Nämä olivat vielä näihin aikoihin – 1700-luvun puolimaissa – koko Hollolan suurpitäjän maanvaivana. Ahtaasta Vääksynvirrasta – kanavaa kun ei vielä tällöin ollut olemassa – pääsivät näet Vesijärven runsaat kevätvedet soluttautumaan Päijänteeseen melkein kuin suuren olvitynnyrin ahtaasta tapinreiästä, vaikka oli olevinaan virrassa pieni koskikin, muka vedenjuoksua kiirehtimässä.

On varhaisaamu. Hollolan rovastilan vanha kala-Matti palailee lehtilahnan kutupaikoilta, Kutaniemeltä päin, jonka tyvipuoleen, kaakkoa kohti, tunkeutuu – ei joki järvineen, kuten nykyisin – vaan syvä Kutalahti lihavine rantaruohikkoineen.

Pappilanrannassa vastapäätä Kutanientä makailee rantapensaikossa Tonneruksen poika, ”ikuinen ylioppilas”, tussari kourassa tuijotelleen Kutaniemen puolelle ja samalla väijyen ulompana lullivia ohrasorsia, jotka käkevät sopivan hetken tullen varkaisiin makeaan ruislaihoon.

Rovastilan vasta karhituilla sinenpunertavilla saroilla käy parhaimmillaan kevätkylvö, mikä vielä näihin aikoihin on harvinaista Etelä-Suomenkin rintamailla.

Maan multa huokuu kuumaa auderta, purot kuohahtelevat kuin hyvätkin kosket ja taas lurahtelevat pieniin onkaloihinsa. Ojat juottavat omat mehunsa suureen veteen, jonka selät paisuilevat laajoilla koillisvesillä päin, Vehkasaaren vaiheilla, aivankuin  koskensuvannossa pyörteilevä akkavirta.

Nyt on maanmainion Suur-Hollolan rovastilan kylviäisviikko ja helluntaiaaton aamu.

Ja samoihin aikoihin ylvästelee niin sanoaksemme omalla tunkiollaan koko Hollolan viisikappelisen seurakunnan suurin kukko – rovasti Benedikt Krook eli herra Benediktus, jota rahvas haukuskeli takanapäin milloin Plootu-Pentiksi, milloin Tynnyri-Pentiksi, kiukkuillen muka tämän arvon rovastinsa ahneutta vastaan.

Tosin juuri tällä hetkellä Pentti-herra, Turun ja Upsalan maisteri ja entinen valtiopäivämies, näyttää kulkevan jossain määrin epäpapillisilla poluilla. Hän tulee pienestä kaltevakattoisesta tönöstä eli pikkukamarista. Hengästyneenä ja ähkyen hän kiertää tallien nurkitse, lievää ylämäkeä, varoen helmikirjailuin koristeltuja tohveleitaan kevätkosteilta lätäköiltä ja nostellen lavean aamuviittansa helmuksia milloin tuhahtaen, milloin ärähtäen kirosanan tapaisen keskellä siunattua kevättä. Mutta tekee hän senkin hienosti ja ylevästi, usein ranskalaisittain. Ja tätäkin viatonta synnintapaista vastaan hän kilvoittelee ankarasti omassatunnossaan, sillä hän vihaa myssypuolueen johtomiehenä kaikkea ranskalaista ”konverseerausta” – langeten tuohon hattujen narrinpeliin etupäässä vain yliopistoaikojensa pahasta tottumuksesta.

Lähteet

• Ihonen, Markku: Historia, historiankirjoitus ja historiallinen romaani Suomessa. Artikkeli julkaistu Kanava-lehdessä 7/1993.
• Kupiainen, Unto: Johdanto Haarlan Valittujen teosten alussa. Otava 1955.
• Lauri Haarla 50 vuotta. Kansan Lehti 18.2.1940 (leike Työväen Arkistosta)
• Suomalaisia kirjailijoita 1500-luvulta nykypäiviin. Toim. Risto Rantala. Otava 1994.
• Herra Benediktus ja hänen iloinen lukkarinsa. Valitut teokset, Otava 1955.