Ilmari Huitti

Karkkila

Ilmari Huitin tiedetään olleen harras Aleksis Kiven ihailija, hän halusikin arkkuunsa pään aluseksi Kiven Seitsemän veljestä. Kotinsa Huitti testamenttasi Aleksis Kiven seuralle kirjailijakodiksi. Huitti kuoli vuoden 1960 lopussa ja seuraavana kesänä koti sai ensimmäiseksi asukkaakseen kirjailijanuransa alkutaipaleella olleen Veijo Meren, johon Huitin persoona teki syvän vaikutuksen.

Elokuussa 2007 Veijo Meri muisteli, että lahjoituksen taustalla oli pettymys, jota Huitti tunsi taidepiirejä ja saamaansa kritiikkiä kohtaan.

Huitin talossa asuessaan Veijo Meri löysi myös ullakolta nipun kirjeitä, joita Marita Kalima oli kirjoittanut Ilmari Huitille. Ne osaltaan auttoivat ymmärtämään Huitin persoonaa ja 1930-luvun ilmapiiriä. Ne olivat myös osa materiaalia, kun Meri kirjoitti teoksen Peiliin piirretty nainen (Otava 1963).

Ilmari Huitti oli myös mallina, kun Marita Kalima kirjoitti teoksensa Uusi koti. Teoksen taiteilija kuolee lopussa rintamalla, mistä Huitti ei tiettävästi kirjassa pitänyt. Kaliman kerrotaan selittäneen, että loppu syntyi kustantajan vaatimuksesta, mutta se lienee kuitenkin ollut vaikuttamassa välien viilenemiseen. Kaliman Uusi koti ilmestyi WSOY:n kustantamana vuonna 1940.

Ystävyys Ilmari Huitin kanssa sai aikaan sen, että Pentti Mäensyrjä kirjoitti teoksen Sielupensseli. Se on romaanin muotoon puettu dokumentti Huitin elämästä. Teos ilmestyi Karkkilan Kulttuuriyhdistys Lyytin kustantamana vuonna 1984.

Huitista kerrotaan jonkin verran myös Kalevi Mäensyrjän muisteluksia sisältävässä kirjassa Siihen aikaan kun Kippari Arielin osti. Kaupunkilehti Karkkilalaisen kustantama teos ilmestyi vuonna 2004.

Ilmari Huitti oli itsekin innokas kirjoittaja. Vaikka hän eli syrjässä Vaskijärvellä, hän kävi vilkasta kirjeenvaihtoa ja oli näin kiinteästi yhteydessä aikalaisiinsa. Huitti kirjoitti myös runoja ja muita tekstejä, joita hän julkaisi omakustanteena vuonna 1959. Teoksen nimenä on Joutavia juttuja. Tekijäksi on mainittu J. G. Könnäri.

Pentti Mäensyrjän Sielupensselissä on kuvaus teoksen synnystä:

”Syksyn myötä alkoi Ilmari Huitin mielessä itää ja veroa entistä voimakkaammin ajatus nähdä kirjoittamansa – ja siitä nimenomaan paras osa eli tallettamisen arvoinen jonkinlaisena julkaisuna tai kirjasena ihan oikean kirjapainon jäljiltä. Hän ryhtyi selaamaan ja seulomaan kaikkea kirjoittamaansa. Kielteiseksi yllätyksekseen hän totesi että kokoon saatu saalis taisi sittenkin jäädä varsin niukaksi. Hän oli aikojen aikana ollut paljon kirjoittavinaan, mutta kun kaikki oli koossa ja käsissä, oli tehtyä työtä yllättävän vähän.

– Näinköhän tässä käy… kun meidän itsekunkin töitämme välpätään siellä ison mestarin kansliassa… onkohan se saalit sielläkin yhtä tyhjänpäiväinen?

Tällaiselta aika alakuloiselta ajatukselta hän ei pystynyt itseään varjelemaan. Olihan tämä ajatusten kutoma kuvio vain pelkkä tosiasia. Eri kyynäräkepeillä saavutuksia mitattaessa ne näyttävät niin erilaisilta. Ja sinniä se kysyy jos pystyy myöntämään omien töittensä pienuuden ja alamittaisuuden. Se kasvattaa henkistä kanttia. Useimmitenhan se esiin puristettu totuus on ollut jollakin tavalla sapenkarvainen nielaistava.

Käsikirjoituspinkka ei ollut mikään ylenpalttisen runsas. Ja materiaali oli hajanaistakin. Kirjoitusten taso oli hyvinkin vaihteleva ja tällainen työ piti saada jonkunlaiseen järjestykseen. Huitti ei kaikessa enää luottanut itseensäkään. Hän pyysi jo sivullistenkin apua materiaalin valinnassa.

Aikaa se otti, mutta lopulta alkoi kaikki sittenkin selvitä. Julkaistava materiaali jaettiin aihepiireiltään viiteen erilaiseen osaan. Kukin osa oli jollakin tavalla välttävä kokonaisuus. Ei mikään hyvä, paremminkin sellainen välttävä.

Muutakin pohtimista Huitilla riitti. Pitäisikö tämä julkaista omalla nimellään vaiko jollakin nimimerkillä? Pitkä pohdinta kypsytti sitten nimimerkin.

Se oli Joosua Gideon Könnäri.

Eli lyhyemmin vain J. G. Könnäri tai Joosua G. Könnäri. Kirjasen kuvitus ratkesi mukavasti. Hänellähän oli käytettävänään ne samat kuvalaatat, joilla oli painettu pari vuotta aiemmin pidetyn 60-vuotisjuhlanäyttelyn esittelylehtisen kuvat.

Sitten tälle kirjalliselle tuotteelle oli vielä löydettävä nimikin. Se muovautui päivien ja viikkojen aikana. Kokoelman nimeksi tuli ’Joutavia juttuja’. Päätös tästä oli valmis kun hän jätti käsikirjoitukset Kouvolan Kirja- ja Kivipainolle.

Kirjasen käsikirjoituksista hän oli viimeisessä tarkastusvalinnassaan poistanut moniaita sellaisia arkkeja, jotka eivät olleet hänen omaa työtään. Hänhän oli ajatellut jonkun taidemaalari Mikko Angelon seikkailemaan tässä kirjassaan. Olipa hänen tarkoituksensa ollut käyttää tämä sankari siellä Kellokoskellakin. Mutta pitkä pohdinta muutti lopputulosta. Sitten tuo hirtehinen hahmo ei ollutkaan keventämässä tämän sisällöltään loppujen lopuksi aika raskassoutuisen kirjasen sivuja. Myöskin moniaita runoja jäi karsinnassa ilman painoasua.

Painopaperiksi Huitti valitsi liitupaperin ja kirjasen kansikuvaksi tuli jokimaisema Karkkilasta. Ehkä tämän kuvan polveileva joki jollakin tavalla symbolisoi tämän J. G. Könnärin varsin mutkallistakin maallista taivalta. Ainakin se sopi asiaan oikein mukavasti.

Jonkun verran purevuutta Huitti kuitenkin tähän itse kustantamaansa kirjaseen sijoitti. Hän käsitteli siinä aika näkyvästi sitä asianajaja Lauri Snellmanin kanssa syntynyttä muotokuvakiistaa. Tässä kirjasessa esiintyi asianajaja Topi Höveli.”

Mäensyrjä Sielupensselissä kerrotaan, että kaiken kaikkiaan Joutavia juttuja –kirjanen oli Huitille vuosikymmenen haaveiden summa. Ulkoasultaan se ei ollut pramea, ”mutta se oli kuitenkin jotain sellaista, jota ei sittenkään ollut kuin harvojen täältä erkanevien jäämistössä.”

Teoksessa on runoja, muisteluksia, kiistakirjoituksia, novelleja, kansan suusta poimittuja viisauksia ja omia aforismeja.