Ilmari Kianto

Karkkila

• s. 7.5.1874 Pulkkilassa
• k. 27.4.1970 Helsingissä
• sukunimenä vuoteen 1906 asti Calamnius
• kirjailija, filosofian kandidaatti
• toimi venäjän kielen ja Venäjän kirjallisuuden opettajana ja Kajaanin lehden vt. päätoimittajana 1904-06
• Karkkilassa Turjanlinnan palon jälkeen, Pusulassa jonkin aikaa jo hieman aiemmin

Elämästä

Korpikirjailijana tunnettu Ilmari Kianto asui vuodesta 1912 lähtien sotavuosia lukuun ottamatta Suomussalmella Turjanlinnassa. Vuonna 1949 Turjanlinna kuitenkin paloi, jolloin Kianto asui jonkin aikaa myös Karkkilassa, missä hänellä oli sukulaisia. Jo aiemmin hän oli asustellut vähän aikaa myös Pusulan puolella.

Karkkilan vuosista ja Pusulassa oleskelusta kerrotaan Pentti Mäensyrjän teoksessa Sielupensseli, joka on romaaninomainen kuvaus taidemaalari Ilmari Huitin elämästä.

Katkelma Sielupensselistä:

”Joitakin muotokuvia maalasi Ilmari Huitti ihan omasta alustaankin. Näin oli asiajärjestys ollut myöskin kirjailijamestari Ilmari Iki-Kiannon kohdalla. Kiannon kirjailijanlinna eli Turjanlinnan oli lentänyt tulisissa vaunuissa taivaalle heinäkuussa1949. Iäkäs kirjailija oli joutunut jollakin tavalla tuuliajolle kun syksy oli kylmyydellään häätänyt hänet Turjanlinnan raunioiden maisemista parempien kortteerien äärelle. Kianto oli osaksi aikaa majoittunut myöskin Karkkilaan. Olihan täällä pääkirjanpitäjä Stig Calamnius korpikirjailijan serkku. Ja jonkunlaista hirtehishuumoria elämäntapoihinkin sovellettuna oli Calamnius päättänyt irroittaa tästä sukulaismiehensä majoittamisesta.

Ilmari Kianto oli murrannut ja lausunut äänekkäitä paheksumislausuntojaan. Kohteeksi oli joutunut Suomen kansa joka ei ollut ottanut muodossa eikä missään asiakseen jälleenrakentaa Turjanlinnaa. Erikoisesti oli korpikirjailija vuodattanut kirousta Suomen Kulttuurirahaston päälle. Ja tähän seikkaan Stig Calamnius puolestaan rakensi sen huvin, jonka hän oli päättänyt kirjailijamestarin läsnäolosta irroittaa.

Calamnius varusti aamuisin ukko-Kiannon muutamilla vankoilla grogeilla ja antoi vielä matkaevääksikin pienen taskumatillisen baarikaapistaan. Sitten hän saatteli aamu aamun jälkeen Iki-Kiannon linja-autolle ja sitä tietään Helsinkiin. Päivän ohjelma oli aina sama: ukko työntyi Kulttuurirahaston yliasiamiehen Lauri Puntilan työhuoneeseen puhumaan pahaa ja vaatimaan rahaa. – Saa nyt nähdä, kumman hermot ennemmin pettävät ja kumpi näistä ennen kyllästyy.

Tämän Calamnius halusi nähdä. Näkihän hän sen. Kerran oli sitten Iki-Kiannolle tullut suljettu ovi eteen. Yliasiamies Puntilan sanottiin olevan toistaiseksi lomalla.

Iki-Kianto oli voittanut sen ottelun.

Karkkilassa Iki viihtyi sikseenkin hyvin. Paikkakunta oli hänelle jollakin tavalla tuttukin. Olihan hän miehuutensa aikoina kortteerannut tovin aikaa Pusulassakin. Ja pusulalaiset puolestaan muistivat tämän pitäjänsä tilapäisasukkaan pitkään siitä pilkanmakuisesta kotiseuturunosta, jonka Ilmari Kianto oli juuri lähtöpäivinään kirjoittanut. Korpikirjailija oli puuhannut tuon runonsa kaiken huipuksi sanomalehteenkin. Painoasuun julkaistuna se oli saanut pusulalaisten sapet pullistelemaan.

Ilmari Huitti halusi nyt maalata Iki-Kiannosta muotokuvan. Hänestä oli lähtöisin se aloite että työ pitäisi tehdä Huitinmäellä. Ja näin asiat järjestyivätkin. Huitti passaisi kaiken valmiiksi kahdella istumisella. Kyllä hän vuorineuvosta kyytimiehineen oli valmis juoksuttamaan useammankin kerran mallituolilla. Mutta korpikirjailijan kohdalla täytyi kahden istumakerran riittää.

Kun Iki-Kianto sitten saapui toista kertaa istumaan, päätti Huitti hieman juhlistaa tuota tapausta. Hän keittää kissautti kahvit, kattoi pöydän valmiiksi ja kun kirjailijamestari asettui pöydän päähän mallituolilleen, nosti Huitti myöskin pullon pöytään. Se oli pöytäviinapullon etiketillä varustettu tavallinen puolikkaan pullo. Tämän jälkeen Huitti kaatoi mielestään sopivasti pohjaa ja Kianto ryhtyi rakentamaan kahviknorria. Tottuneen miehen rutiinilla kirjailija ryyppäsi kahvipohjan mieleiseensä korkeuteen. Sitten hän avasi pullon ja lorautti kirkkaat joukkoon.

Tässä vaiheessa Huitti melkein haukkoi henkeään. Hän oli melkein kuin ahven kuivalla maalla. Mutta Kianto hämmäytti knorriaan muutamalla lusikan pyörähdyksellä, nosti kupin huulilleen ja vajautti sen sisältöä hyvänpituisella ryypyllä. Sitten hän täytti vajauksen uudella lorauksella pullosta. Nyt Huitti oli jo ihmeellisen helpottuneen oloinen.

Tovisen kuluttua koristivat pienet punaiset kukat korpikirjailijan poskipäitä. Hän teki siinä mallina istuessaan tuosta pullosesta useammankin samanlaisen knorrikupposen. Ja oli selvästikin tyytyväinen oloonsa. Mutta Hongistoon vievän polun suussa korpikirjailijan jalat sentään ottivat pieniä sivuaskeleita. Muuten tuo ottaminen ei juuri miehessä päällepäin näkynyt. Ja pian se kävelykin vakaantui aika varmaksi.

Tapauksesta vaihtoivat Huitti ja Pentti muutamilla sanoilla jälkitunnelmaan jääneitä vaikutelmia. Ja silloin vasta Huitti uskoutui:

– Meinasin jo mennä hätään se ensimmäisen knorrin aikana ja sanoa että pullossa on puhdasta apteekkilaista. Mutta onneksi en sentään … olisin siinä vain munannut itseni.

Korpikirjailija oli tosiaankin ylväs kuin pystyyn kuivunut kelohonka. Eikä sellaiseen pysty edes ukkosnuolet.”