Erkki Ahonen

Karkkila

Katkelma teoksesta Kiviä vuoret:

Eläimet asetettiin marssijärjestykseen. Kiihtyneet huutelevat miehet kiskoivat niitä ylös niiden makuupaikoilta ja ohjasivat ne muodostelmaan. Eläimet vastustivat ja tottelivat vain töykkimistä ja iskuja. Suurien kuormiensa alla ne näyttivät laihoilta ja uupuneilta. Oli vaikea uskoa niiden jaksavan taittaa taivalta puolta päivämatkaa.

Sain ajettavakseni vanhan eläimen. Se makasi maassa jalkojensa varassa. Katsoin ihmetellen sen kuormaa. Säälin miehiä jotka olivat sen lastanneet. Sen kyljet olivat paksuuntuneet  iskuista ja sen sieraimet olivat tuulien polttamat. Se ei huomannut minua kun puhuin sille. Käskin sen nousta ylös, tulemaan jonoon ja lähtemään moniviikkoiselle taivallukselle. Se ei välittänyt puheesta vaan jäi itsepäisesti asentoonsa. Näin ettei siitä ollut matkalle lähtijäksi ja menin puhumaan vanhalle kauppiaalle.

Hän tuli eläimen luo, otti kepin ja löi sitä. Silloin se tunnusti kuormansa, nousi vaivalloisesti ja antautui talutettavakseni. Sen perään kiinnitettiin sitä seuraavat eläimet ja otimme paikkamme matkueessa.

Ennen matkan alkamista karavaani ajettiin juottoaltaiden kautta. Eläimet särpivät sisuksensa täyteen ja miehet täyttivät vesileilinsä. Päivä oli täysivaloinen kun loputkin eläimet oli saatu valmiiksi ja liitetyksi ketjun viimeisiksi renkaiksi. Puoleen päivään mennessä eläimet olivat ottaneet matkavauhtinsa, tasaisen kestävän menon, ja kaupungin muurit olivat kadonneet taivaan rannan toiselle puolelle.

Sinä päivänä, ja sitä seuraavina, en ollut opinhaluinen nuorukainen, olin kamelinajaja. Opin huutelemaan kuten toiset kamelinajajat. Aloin tuntea vastuulleni annetut eläimet. Osasin houkutella ne nousemaan leirisijaltaan, ja totuin lyömään armottomasti jos ne eivät totelleet. Tähystin maamerkkejä niin kuin ammattiveljeni. Puhelin leirinuotiolla heidän kanssaan eläimistä ja kunkin eläimen erikoisluonteesta.

Taitoin leipää ja join veden heidän keskellään. En surrut huomista, joka oli samanlainen kuin juuri matkataipaleelle hukkunut päivä. Vartaloni alkoi hyväksyä alinomaisen eteenpäin pyrkimisen. Tulin sitkeäksi ja voimakkaaksi.

Aloin tuntea eläimet. Ne kantoivat kuormaa teräviä vuoripolkuja ja aavikon upottavaa hiekkaa myöten. Näin että ne olivat tosin ymmärryksessä jäljessä ihmisestä, mutta häntä edellä raskaiden matkapäivien hyväksymisessä.