Eino Halme

Karkkila

Teoksesta Tarinoi vanhast pruukist tarinan Masunti ja mää alku

Mun kaikkein ensimmäittii muistoitain on kum mää seisoin meiren Vallein ja Taunoin kans korkjal koskitörmäl. Meiren perhe asui silloin siin likel olevas Näröin omistamas Fapriiki-nimises pykninkis ja meitin iloihimme kuului kipaista törmäl vartoomaan isöö valimost – toisinas väärään aikaanki.

Ihan siin meitin kohral oli puinen koskisilta ja sen alipäässä oli masunti. Se valmisti tehtaan tarvittemaa takkirautaa jota tehtiin järvimalmist ja kaikensorttisest rautaromust eli krääpist. Ja sulattaes niitten sekaan kaarettiin puuhiilii ja kalkkikivee. Masuntin alikertaa kututtiin puukariks ja siäl jykytteli rouhintavasara. Sitä hoisi vanha Sarliini ja aijai kun sen jyske veti meittii pualees.

– Mennääks kattomaa puukarii? kysyi muu neljä vuatta vanhein Vallei.
– Juuu! Huurettii mei Taunoin kans innoissaa ja samas mei jo kipaistii törmää ales.

Rouhintavasaras oli kaks pitkä ja vankkaa hirtti pystys ja niitten takaal oli vaakasuaras neljäskanttinen jykevä puurumpu, jonka ympärs miähen käret härintuskin yltyivät. Rumpun toises pääs oli siipipyärä ja juur kummei päästiin puukarin ovel, Sarliini tuli vesrännilt, jossa oli käynny lisäämäs ”onkaa” rouhintavasaraan.

Siin rumpus oli simmottii pyärijäpäisii tukevii töksii, jokka nosteli niit teräspäisii pystyparrui vuaron perään ylös ja ne puroi omal painollas ales ja murskaivat niitten alle lapijoirun rautamalmin ja kalkkikiven. Kun Sarliini pääsi konees viäree, se mulkaisi meittii alta kulmais ja pruiskautti pitkän mällisylje. Se tykkäi siit et hänt katteltii pruukin kaikkein isomman koneen viäres ja oli tiättyst vähäharmeissaski ku mei peitottiin olemuksillamme puukarin ainova valolähre: matala ja kapia ovelläpi.