Else Luokkala

Karkkila

Katkelma romaanista Kuukkeli on onnen lintu:

Maisemassa oli valoa ja taivaansinistä kuulautta. Aurinko sulatteli hiljaisin humauksin lumia tunturinrinteiltä. Vaivaiskoivikossakin näkyi jo etelän puolella lupauksen verran sinipunertavaa kevättä. Poronkuoppia näkyi harjanteilla ja jäkälämailla. Tunturipurot laskivat vähäisiä vesiään riitteen läpi alemmaksi joen suistoon, jossa oli jo laajemmalta sulaa vettä. Jossakin tievalla räväytti ukkometso kumman kirouksensa.
   Annin poismeno oli koettu yhteisenä suruna.
   Jussa oli oppinut äidin poismenon jälkeen paljon. Hän oli oppinut iloitsemaan kaikesta pienestäkin syvemmin ja puhtaammin kuin ennen. Nyt hän oli palaamassa monipäiväiseltä tunturivaellukseltaan. Sukset töksähtelivät pälvipaikkoihin. Oli kaarrettava kaukaa aiottuun suuntaan. Hiihtäessään hän muisteli öitä rakovalkealla. Kaikki oli palannut mieleen noina öinä, Eetun kanssa vietetty aamuhetki ja käynti äidin sairasvuoteen luona. Ne piirtyivät mieleen selvimpänä, ehkäpä rakkaimpanakin.
   Jussa hätkähti. Hän vilkaisi aurinkoon. Oli pidettävä kiirettä. Hanki kantaisi enään kotvasen ja vielä oli hiihdettävä pitkä matka vaikeaa maastoa. Nopeasti sujahti suksi lumella. Kotona odottivat Kristiina ja Kaapo. Tuntui hyvälle muistaa Kristiinaa. Täällä tunturissa saattoi tuntikaupalla puhua tytölle, kotona kaikki oli toisenlaista, läheistä puhumattakin.