Arvid Genetz, runoilijana tunnettu Arvi Jännes, osti Lohjan Jalassaaresta Ahtialan tilan 1897. Hän laajensi Ahtialan viljelyksiä ja hänen vaimonsa Eva os. Arppe pani alulle Ahtialan kuuluisan puutarhan. Arvid ja Eva Genetzin lapsia olivat pojat Juho, Arvi, Niilo ja Paavo sekä tyttäret Laura ja Helvi.
Laura Genetz oli runoilija Saima Harmajan äiti.
Kielitieteelliset tutkimusmatkat Suojärvelle 1867, Vienaan ja Aunukseen 1871 ja 1872, Kuollaan 1876, Unkariin 1878-79 sekä Itä-Venäjälle 1887-88 ja 1889.
Arvid Genetzin monipuolisesta elämäntyöstä tunnetaan ennen kaikkea kielentutkijan ja runoilijan toiminta. Runoilijana hän käytti nimeä Arvi Jännes. Todennäköisesti runoileminen tuli kieliharrastuksen myötä. Hän oli kiinnostunut suomalaisesta runo-opista ja julkaisemassaan kirjoituksessa perusti suomalaisen runomitan etupäässä korkoon. Myös hänen opettajallaan August Ahlqvist-Oksasella oli hänen runoilemiseensa suuri vaikutus.
"Herää, Suomi" sai tavattoman innostuneen vastaanoton, sitä jopa ehdotettiin kansallislauluksi Maammelaulun sijaan. Genetzin heimoaate seurasi vahvana hänen tuotannossaan läpi elämän.
Koko Genetzien perhe oli taiteellisesti lahjakasta. Arvid soitti myös erinomaisesti selloa ja runoilemisen hän tunnustaa "sukuviaksi". Isänmaa ja Karjala olivat Jänneksen runouden keskeisimmät teemat. "Väinölän lapset" osoitti, että hänen isänmaallisuutensa laajeni käsittämään myös suomensukuiset heimot. Se on eheä runoelma, jonka aate yhtyy runoilijan mytologiseen näkemykseen. "Väinölän lapset" julkaistiin Hämeen Sanomissa 1882 ja seuraavana vuonna Kansanvalistusseuran kalenterissa. Kotimaakunnalleen omistetuista runoista on tunnetuin "Karjala", myös Emil Genetzin säveltämä. Samoin Sortavalan laulujuhlille 1896 kirjoitettu runoelma "Patvaskan pakinoita" kertoo runoilijan lämpimästä kotiseuturakkaudesta.
Arvid Genetz oli monilahjakkuus, joka piti runoilemista sivuharrastuksenaan, ja se selittää tuotannon vähäisyyden.
Kielitieteilijänä Genetz teki lukuisia tutkimusmatkoja mm. Aunukseen, Lappiin, Venäjällä asuvien suomensukuisten kansojen pariin ja Unkariin. Matkat osoittautuivat erinomaisiksi runosuonille - antoisin lienee 1889 Siperiaan ja Turkmenistaniin tehty matka. Koti-ikävä synnytti kauniin rakkausrunon Vaimolleni, josta huokuu syvä kaipaus, mutta ilmaisu on korutonta ja suoraa.
Jännes vaikutti kirjakielen ja taiderunon kehitykseen myös suomen kielen oppikirjoillaan. Suomen kielioppinsa loppuun hän liitti runousopin, jossa hän selvitti vanhan runomittamme rakennetta ja muovasi sitä koskevat säännöt.
Runo-opin sääntöjä hän sovitti käytäntöön mm. suomentamalla Runebergin Hirvenhiihtäjät. Hän käänsi myös unkarista János Aranyn lyriikkaa ja Mór Jókain novelleja. Myöhempinä vuosinaan hän käänsi Goethen "Herman und Dorothea" -heksametridraamaa mutta käännöstyö jäi kesken.
Herää Suomi! (1882)
Suomeni, kansani, synnyinmaa!
Äitini kurja ja kallis!
Kärsinyt ain´ olet sorrantaa;
vieläkö kärsisit kauvempaa,
vieläkö luontosi sallis?
Suottako, kansani, keskeen jään
raivasit maan ihanimman,
suottako suojasit suojas tään,
suottako välkytit peitses pään
keskellä taisteluvimman?
Turhaanko kantelo soinut lie
Väinämön tenhosa, raikas?
Turhaanko synnyt kaikk´ opit sie,
turhako Sammon nou´anta-tie,
turha sun muinainen taikas?
Vieras sun runteli ruumistas,
Suomeni suur´, jalopeuran´,
sorti sun äänen ja valtas kaas,
ilkkuen kuolon-taisteloas,
niin kuni isketyn teuraan.
Poikas myös, moni kunnoton, oi,
pöyhkänä päätäsi tallaa,
maidon, jonk´ utaristas joi,
pilkoin palkiten, min vain voi, -
rintansa täynnä on hallaa.
Herää, Suomi, niin loppuu yö,
nouse jo pois, jalopeura!
Ken sua kieltävi, sortaa, syö,
luotasi luo, tahi maahan lyö!
Suuri on lastesi seura.
Vasta kun leijona valveutuu,
loppuvi kärsimys Suomen;
kun, ken kansoa halveksuu,
sortuvi niin kuni juureton puu,
Silloin on Suomessa huomen.
Suomeni, kansani, synnyinmaa!
Äitini kultainen, kallis!
Kyllin jo kärsit sä sorrantaa,
ellös kärsikö kauvempaa,
ei sitä Luojasi sallis.
Vaimolleni (1889)
(Matkakirje)
Minä kiittelen onnean´ aimoa
joka suuntasi lempeni Sinuun,
ja ma kiitän Luojoa taivahan,
ja ma Sulleki kannan kiitostan´,
Kun kiintyi lempesi minuun:
Sinä vartia mieleni puhtauden,
Sinä ensi ja ainoa armahuen´,
Sua kiitän!
Vuoskymmentä toista jo vierinyt on,
kun mulle sä itsesi annoit,
ja Sa kestit kanssani kaiken työn,
levätessänikin monen valvoit yön
sekä päivän heltehen kannoit:
työkumppani kallis, kultainen,
osan-ottaja kaikkien rientojen,
Sua kaipaan!
Kaks tainta meiltä jo Taivainen.
tien viittoen luokseen, niitti,
ja mun tarhani täällä, mun pienoiseni,
Sinun kantamasi, Sinun vaalimasi,
meit´ yhdemmäks yhä liitti:
emo lasteni hellä ja suuttumatoin,
yhä rakkaudessasi muuttumatoin,
Sua siunaan!
Jos vielä mä kanssasi yhtyä saan
sekä istua taas sylityksin,
niin suutelen ääneti silmääs Sun,
ja Sa kuulet vain, miten rintani mun,
lyö Sulle, ja Sullen yksin:
kotilieteni Sie hyvä haltiatar,
Sinä mieleni yksinvaltiatar,
Sua lemmin!
