Pekka VihmaLohja, Nummi-Pusula
s. 7.3.1935 Paltamossa
teologian maisteri
Pekka Vihman ensimmäinen puoliso oli Pia (o.s. Rintala, s. 2.8.1937, k. 2.3.1978), toinen puoliso on Anne (o.s. Luume, s. 4.8.1958).
Lapset: Matti Johannes (s. 1959), Tiina Maria (s. 1961), Ruut Johanna (s. 1982) ja Elias Kristian (s. 1984).
Elämästä
Pekka Vihma toimi Nummen kirkkoherrana vuosina 1972-81. Tätä ennen hän oli työskennellyt mm. Virroilla, Jyväskylässä, Tampereella, Rotterdamissa, Lontoossa ja Helsingissä.
Nummen vuosien jälkeen hän muutti Sveitsiin, jossa hän on toiminut Zürichin luterilaisen seurakunnan kirkkoherrana ja Siblingenin reformoidun seurakunnan kirkkoherrana Schaffhausenissa. Pekka Vihma jäi eläkkeelle vuonna 1998, mutta hän toimii yhä eläkepappina Sveitsin suomalaisessa seurakunnassa sekä lomittaa virkasisaria ja -veljiä Pohjois-Sveitsissä.
TuotantoPekka Vihman kirjallinen ura alkoi ensimmäisen vaimon vaikean sairauden aikana ja etenkin hänen kuolemansa jälkeen, jolloin Pekka Vihma alkoi kirjoittaa surutyönä. Kimmokkeen tähän antoi aikaisempi toiminta aikakauslehtien (MonaLisa, Eeva, Anna) monivuotisena palstanpitäjänä sekä työ Helsingin SOS-Palvelu/Itsemurhien ehkäisykeskuksessa vuosina 1969-72 sekä Kaliforniassa Los Angelesin Suizide Prevention Centressä vuonna 1974.
”Haluan olla keskusteleva kirjoittaja, asettua lähimmäisen rinnalle kuuntelemaan ja yhteisiä kuormia kantamaan”, Pekka Vihma määrittelee tapaansa kirjoittaa.
Vuonna 1978 ilmestyi teos Hyvinä ja pahoina päivinä. Se on kuvaus Pia Vihman sairaudesta ja kuolemasta, lisäksi mukana on kokemuksia elämään väsyneiden hyväksi toimimisesta. Pekka Vihman teos sai hyvä vastaanoton, tuntemattomatkin ihmiset lähettivät osanoton ja myötätunnon viestejä, mikä sai Vihman toteamaan: ”Koin voimakkaana se, että me olemme saman tien kulkijoita, että elämä on matka, jonka vaikeista osuuksista kärsimme yhdessä ja jonka iloisista elämyksistä riemuitsemme toinen toistemme kanssa”, kuten hän toteaa vuonna 1979 ilmestyneen teoksen Elämä on matka takakannen tekstissä. Kyseinen teos on päiväkirja yksinäisiltä päiviltä ja surutyön vaiheista.
Vuonna 1980 ilmestynyt Kaiken keskellä ihminen sisältää kertomuksia merimiespappivuosilta sekä matkoista maailmalla. Samana vuonna hän sai Kordelinin säätiön apurahan kirjalliseen työskentelyyn. Vuonna 1981 ilmestynyt Hyvän paimenen sunnuntai on kokoelma puheita ja saarnoja kirkkovuoden alkupuoliskolta. Jo aikaisemmin on ilmestynyt Maunu Sinnemäen kanssa yhdessä koottu kirkollinen kaskukirja Körö, körö kirkkoon.
Teokset
- Hyvinä ja pahoina päivinä (1978)
- Elämä on matka (1979)
- Kaiken keskellä ihminen (1980)
- Hyvän paimenen sunnuntai (1981)
- Körö, körö kirkkoon (pappiskaskuja yhdessä Maunu Sinnemäen kanssa)
TekstinäytteetTeos Elämä on matka sisältää päiväkirjamerkintöjä raskaalta vuodelta, kirja alkaa vuoden 1978 jouluaatosta ja päättyy toukokuun viimeiseen päivään 1979, jolloin Matti, lapsista vanhempi, saa valkolakin.
”31.12. vuoden viimeinen päivä. Kova vuosi on lopuillaan. Se alkoi Sädehoitoklinikalla. Pia kirjoitti siitä päiväkirjaansa näin: ’En päässyt kotiin uudeksivuodeksikaan. Olin pettynyt. Itketti vain. En jaksanut laittaa asioita ja itseäni järjestykseen.’ Mutta myöhemmin hän oli sitten kirjoittanut lisää: ’Nyt kaikki jälleen hyvin. Perhe oli uutta vuotta vastaanottamassa. Dioja katseltiin menneiltä päiviltä. Oli hauskaa. Pekka istumassa vieressäni. Ihanaa!’
Oli merkillistä miten mieliala vaihteli niin Pialla kuin meillä toisilla perheen jäsenillä. Välillä kaikki tuntui aivan toivottomalta. Emme todellakaan voineet muuta kuin itkeä. Mutta sitten taasen toivo heräsi. Jospa sittenkin tästä vielä selvittäisiin.
Toivon ja pelon välimailla se vuosi siis alkoi. Raskas vuosi. Vaikea vuosi. Mutta sinne se nyt jäi. Historiaan.
Uusi vuosi on alkamassa. Mitä se tuo mukanaan, sitä me emme voi tietää. Mutta toivoa aina sopii parempaa. Ilma toivoa ei jaksaisikaan.
Mennyt vuosi alkoi todellakin toivon ja pelon välimailta. Sitten toivo vaihtui suruksi maaliskuun 2. päivänä Pian kuoleman myötä. Suruntyötä jatkui koko kuluneen vuoden ajan. Ja tulee edelleen jatkumaan vaikka tietyllä tavalla seestyneenä. Kaipaus ja ikävä asuu minussa. Samalla on kuitenkin jotain tapahtunut. Olen itse kokenut sen, että suru on avannut minussa jotakin. Olenko syvemmin tätä elämää tunteva, sitä en osaa sanoa. Mutta jollakin tavalla tilaa on tullut minussa lisää.
Suruntyö on kasvattanut. Ei suuremmaksi vaan avarammaksi. Nyt koen aikaisemmin eläneeni kovin suppeasti ja itsekkäästi. Pienistä asioista huolta kantaen. Suruntyön myötä lähimmäiset ovat tulleet paljon lähemmäksi. Saatan kokea heidän vaikeutensa paljon todellisemmin ja aidommin. Tietää edes hiukan siitä, miltä toisesta tuntuu silloin kun on todella vaikeaa.
Sanoin että toivo vaihtui sutuksi. Vuosi alkoi toiveikkuuden merkissä. Sen toivon tähtäyspisteenä oli tämä elämä. Että saisimme yhdessä elää tätä elämää edelleen. Toivo pitemmällä tähtäyksellä on kuitenkin säilynyt. Se on se toivo, joka tähtää suuren rajan toiselle puolelle. Että joskus, jossain vielä voisimme tavata.
Vuodenvaihde on eräs rajallaolon aika. Menneisyyden ja tulevaisuuden kynnyksellä. Juuri siihen rajatilanteeseen kuuluu sitten se, että yritetään nähdä näkymättömään. Saada tietoa tuonpuoleisesta. Meillä ei kyllä valeta tinaa mutta meillä tähytään eteenpäin toisella tavalla. Uskoen ja luottaen siihen, että suuri Taivaallinen Isä johtaa kaiken. Että kaikki on Hänen suuresta kädestään. Ei ainoastaan hyvä vaan myöskin meistä kovin vaikean tuntuinen.
Uudelle vuodelle siirryttäessä tahtoisin kiittää. Kiittää menneestä ja siitä, että olen jaksanut. Että lapset ovat jaksaneet. Että on ollut tavattoman paljon hyviä ihmisiä, lähimmäisiä. Ja että siellä ihan tämän vuoden alussa Pia saattoi sanoa, että kaikki on jälleen hyvin!
Kiitän myöskin siitä, että Pian muisto ei ole lainkaan haalistunut kuluneitten kuukausien aikana vaan päinvastoin tullut yhä kirkkaammaksi. Hän ei ole etääntynyt vaan tullut läheisemmäksi.
Vuodenvaihde lähenee. Mieleen tulee rukous: ’Oi jos vuosi alkava oisi Herran siunaama, Herran siunaama…”
|
