Juha Salonen
LidoLohja, Nummi-Pusula
Juha ”Lido” Salonen
syntynyt 1950 Helsingissä, kuollut 7.12.2008 Helsingissä
valokuvaaja-muusikko-kirjoittaja
naimisissa Hanna Ekolan kanssa vuodesta 1992, Lassi-poika syntynyt 1998.
www.lido.fi
KirjoittamisestaKirjoittamisesta
”Ajattelin kaiken päässäni valmiiksi. Kirjoittaminen oli nopea prosessi. Minulla oli sisäinen pakko kirjoittaa, tehdä kirjallinen terapiamatka. Kustantaja siirsi ensimmäisen luvun myöhemmäksi, mutta muuten tekstiä ei muutettu”, kuvaa Juha ”Lido” Salonen kirjansa Elämä jota en olisi halunnut elää syntyä. Kirjasta on sanottu, että se on selviytyjän kertomus suomalaisesta rock-bisneksestä, missä rock ja raha eivät aina mahdu samaan yhtälöön.
Lido Salonen vietti nuoruutensa stadin jengeissä, eteni kolkkapojasta kylpylänomistajaksi ja selviytyi kaikesta hengissä, vaikka monelle muulle reittivalinta rock-maailmaan on tiennyt hiippakunnan muuttamista. Lido Salonen soitti ensin kitaraa Kalevala-bändissä, sen jälkeen hänestä tuli likimain kaikkien Suomi-rockin tähtien manageri. Hänen tallissaan olivat Hurriganes, Sleepy Sleepers, Hanoi Rocks, Dingo, Pelle Miljoona, Kirka, Smack. Hän järjesti kiertueelle Suomeen Metallican ja Europen siihen aikaan, kun vain tarkkavainuisimmat tajusivat, mihin maineeseen nuo yhtyeet joskus tulisivat nousemaan.
WSOY:n kustantama teos Elämä jota en olisi halunnut elää ilmestyi vuonna 2001. Siinä Lido kertoo keikoista ja konkursseista, osumista ja ohareista sekä kaikenlaisista kavereistaan. Sitten kuvaan astui ihana nainen, joka pisti rock-äijän elämän kokonaan uusiksi. Musiikki on yhä tärkeä osa Lido Salosen elämää, mutta nykyisin hän kiertää keikoilla vaimonsa Hanna Ekolan kanssa ja tanssipaikat ovat vaihtuneet kirkkokonserteiksi.
Lido Salosen kirja kertoo omasta elämästä, mutta sille on nimettävissä monta esikuvaa, kuten Edith Piafin elämäkerta Jumalani kuinka olen elänyt. Lido on lukenut sen ainakin viisi kertaa. Toinen vaikuttaja on Juokse, poika, juokse. Kirjan rakenteessa olevat takaumat ovat puolestaan Henry Milleriltä opittuja. Yksi suuri vaikuttaja on vielä nimeämättä. Kun bussi keikutteli ympäri Suomea vieden keikkapaikalta toiselle, Lido luki Päätaloa. 20-vuotiaan helsinkiläisrokkarin ja Kalle Päätalon välillä ei heti näe yhtymäkohtia, mutta kyllä niitä löytyy. ”Kallen tapa kirjoittaa selkokieltä ja visualisoida asioita on hieno”, Lido sanoo. ”Se on sellaista ’tässä ja nyt’-kerrontaa. Kai sitä haki omalle meiningilleen turvapaikkaa, ja Päätalon kaira oli turvattu”, hän pohtii ja myöntää saman tien, että hänellä on toki ollut myös parapsykologian kautensa, kun kaikki selittämättömät kuviot nousivat ykkösasiaksi.
Kirjaansa Lido on kirjoittanut oman Lido-kuvansa. Yhdenlainen kuva syntyi, kun kustantaja kierrätti kirjoittajaa kirjamessuilla ja muissa tapahtumissa. Siinä kuvan raameiksi tulivat rikkaan suvun köyhän vesan kovat kokemukset. Ja yhtä kuvaa olivat luomassa tiedotusvälineet, kun Lido ja Hanna Ekola aloittivat yhteisen taipaleensa. ”Silloin pyrittiin luomaan jonkinlaista kuvaa päivänsäteestä ja menninkäisestä”, Lido Salonen kertoo. Tutustuttuaan Hannaan hän pyrki pääsemään eroon Lidosta, hän oli nyt Juha Salonen. Mutta asiat eivät enää hoituneetkaan samalla tavalla, kun niitä pyrki hoitamaan joku tuntematon Juha. Kun ääneen pääsi Lido, kaikki meni taas toivotulla tavalla. Niin hän on tänäkin päivänä Juha ”Lido” Salonen ja myöntää muutenkin: ”Olen rokkari ja rokkarina kuolen.”
Lido Salonen ei ota itselleen kirjailijan leimaa, ”olen kirjoittaja”. Samalla tavalla hän sanoo olevansa soittaja, ei muusikko. Mutta valokuvaaja hän on ja valokuvaajana hän on työskennellyt myös Hanna Ekolan kanssa. Vuonna 2004 ilmestyi avioparin yhteinen kirja Valoa ja voimaa. Siinä Lido Salosen samalla kertaa herkät ja vahvat kuvat, joista valtaosa on Pusulasta, muodostavat yhdessä Hanna Ekolan runojen kanssa tiiviin tunnelatauksen.
Juha ”Lido” Salonen ja Hanna Ekola muuttivat Pusulaan vuonna 1996 Karkkilasta, jossa he olivat kaksi vuotta. Helsingissä syntyneelle Lidolle elämisen vaihtoehdot ovat joko pääkaupunkiseudulla tai Pusulan kaltaisessa paikassa keskellä luontoa, välimaastoon jäävät paikat eivät oikein sovi. Teoksen Valoa ja voimaa luontokuvat todistavat samalla tavalla vahvasta luonnonrakkaudesta ja
-läheisyydestä. Rokkarissa on monta puolta. Teokset
- Elämä jota en olisi halunnut elää (WSOY 2001)
- Valoa ja voimaa (teksti Hanna Ekola, kuvat Lido Salonen, Sley-kirjat 2004)
TekstinäytteetKatkelma teoksesta Elämä jota en olisi halunnut elää:
Mua ei kiinnostanut politiikka ollenkaan. Se oli ihan luusereitten hommaa. Musta koko yhteiskunta oli ihan perseestä, enkä juuri välittänyt äänestää tai ottaa kantaa asioihin. Etumiehet ja edunvalvojat ajoi vain omaa etuaan ja se oksetti mua. Rockin kapinallinen henki sopi mulle loistavasti. Mä olin skidinä tottunut tekemään niska limassa hommia leivän eteen, joten mä en tuntenut olevani laiska tyyppi. Päinvastoin. Olin aina puuhastelemassa jotain. Soittamisen ohella hoidin keikkojen myynnin. Tuntu nastalta, kun ei tarvinnut nousta aamuneljältä Hesaria jakamaan. Mä tulin siihen aikaan vasta himaan.
Järkkärit pyysi lähettämään keikkapaikoille Kalevala-julisteita. No, eihän meillä mitään julisteita ollut. Dallattiin Remun kanssa stadille ja Wulffille Mantskun myymälään. Ostettiin julisteen kokoista paperia parikymmentä arkkia ja musta tussi. Piirsin kartonkiin ison huutomerkin. Ympyröin sen, ja alle raapustin KALEVALA. Se oli meidän juliste ja se toimi ihan hyvin.
Kerrankin päästiin keikalle johonkin Savon takamaille. Tanssijärkkäreillä oli tapana ostaa koko illaksi joku reijotaipale tai einoirmeli. Vähän ennen puoltayötä oli sitten tää rokkihetki. Meillä oli usein parikin keikkaa illalla. Nelkytviisminsaa Ypäjällä ja toiset loppuyöstä Humppilassa. Nyt oli vaan tää yks keikka. Alettiin veivata tukka putkella. Lavan eteen työntyi nää savolaishirmut. Ne oli jotain liukulettejä ja ne havitteli saksilla Albertin liehuvia lahkeita. Alppu tykitti sooloa kliimaksissa, kun savolaisjuntti leikkas saksilla lahkeen parikytsenttiä lyhemmäks. Lopulta keikka loppui ja saatiin kuulla, että ”Sysmän limaset pellet” venttas meitä takaovella. Meillä oli siihen aikaan roudarina Niemisen Helge. Helge oli mannepoika, ei mikään mammanpoika, ja ne aloitti Remun kanssa takaovishown. Jätkät otti käteensä mikkijalat ja alkoi huutaen huitoa: ”Kuka tulee ekana?” Savolaispojilta meni talkkunat pöksyyn ja ne häipy saman tien. Tää oli meille aika arkipäiväistä juttua ja lähdettiin hissunkissun himaan. Helge jatkoi Kalevalan jälkeen legendaarisena Hurriganesin roudarina aina viimeiseen hetkeensä saakka.
|
