Leena Tavo

Lohja, Nummi-Pusula

Kirja Suvituulet, talvipakkaset päättyy välirauhan solmimiseen: ”Maaliskuun kolmantenatoista kävelen kirkkailla hangilla Peltomäessä päin. Katson ylös. Taivas on puhtaan sininen, hiljaisuus ihmeellinen.
Menen tupaan kuuntelemaan radiota.
Rauhansopimus on allekirjoitettu. Suomen on luovutettava Neuvostoliitolle suurin osa Viipurin lääniä, Hankoniemi, Suomenlahden saaret, osia Kuusamosta ja Sallasta, Kalastajasaarennon molemmat niemet…
Sota on päättynyt, ankara rauha solmittu. Evakot itkevät. Kallein säilyi: vapaus.
Pappa käskee minun mennä kertomaan uutista Isoontaloon, kun ei siellä ole radiota. Emäntä istuu keinutuolissa, isäntä penkillä pöydän takana, Anna ja Elma seisovat hellan tienoilla. Sanon, että rauha on tullut. Ei siinä enempiä puhuta.
Kun tulen takaisin, Maunolat ja Christianssonit ovat kuuntelemassa uutisia, joita toistetaan jatkuvasti. Rouva Christiansson riemuitsee:
”Sota on ohi! Me pääsemme kotiin. Pojat palaavat rintamalta. Kuulkaa, mennään kaikki yhdessä Kalastajatorpalle kuuntelemaan, kun pojat soittavat.”
Maunolan setä pyöräyttää häntä leikkisästi muutaman valssiaskeleen. Täti sanoo:
”Se on hautojen päällä tanssimista.”
Häpeän tanssiparin puolesta. Mutta mieleni pohjalla kytee halu voida joskus yhtyä heidän elämänasenteensa keveyteen ja iloon.”

Teoksessaan Muistamisesta Leena Tavo kuvaa kaikille tuttua pelkoa siitä, miltä tuntuu unohtaa:
”Eilen hätkähdin. Olin ensimmäisen kerran unohtanut silitysraudan päälle. Huomasin sen sattumalta ohi kulkiessani. Enkä muistanut, millaisessa tilanteessa olin silityksen lopettanut. Ainakaan ei puhelin ollut soinut tai muuta yllättävää tapahtunut. Rauta oli ollut kuumana toista tuntia.
Paljon on unohtamista jo sattunut. Ihan tavallista on, että siirryn keittiöön tai makuuhuoneeseen, jääkaapin, kirjoituspöydän tai kirjahyllyn eteen, enkä muista mitä olen hakemassa. Muistan sen vasta kun palaan takaisin keskeytyneen askareeni ääreen.
Suuri osa ajastani kuluu tavaroitten etsimiseen. Kaapeista ja komeroista löytyy sellaista mitä en edes muistanut omistaneeni, mutta ei sitä mitä tarvitsen. Huivit ja käsineet ovat kadoksissa. Yksi hattu jäi Helsingin lentoterminaaliin, toinen Salon linja-autoasemalle, mutta baskerini oli säilytetty puoli vuotta kampaamon hyllyssä.
Kuljetan viikonloppuisin Jukkaa täällä luonani, ja aina takaisin hänen kotiinsa Saukkolaan lähdettäessä hän sanoo: – Muista avaimet.
Kerran kävi nimittäin niin, että kun tulin autolla kotiin, huomasin olevani ilman avaimia. Siitä on jo vuosia, sillä hyvä naapurini Meeri eli vielä silloin. Menin hänen luokseen soittamaan Timolle Helsinkiin. Pyysin, että Timo lähettäisi minulle avaimen seuraavassa linja-autossa. Hän vähän epäröi, voiko niin tehdä, siis ilman matkahuoltoa. Neuvoin: – Menet vain suoraan autonkuljettajan puheille ja sanot, että vanha äiti on hätätilanteessa ja tulee Saukkolan pysäkille tätä pakettia noutamaan.
Autohan minulla oli käytettävissä ja tiedot aikatauluista. Ajoin Saukkolaan ja kysyin linja-autosta pakettiani. Kuljettaja sanoin: ’Tämmöinen täällä olis’, ja ojensi ison valkoisen kirjekuoren, jossa luki VANHA ÄITI SAUKKOLA.
Jos kerron unohtamisistani ikätovereilleni, he päivittelevät, että sellaistahan sattuu jokaiselle. Onpa joku löytänyt pakastimestaan vieraan hatun ja toinen lenkkitossunsa.
Entinen arkkipiispa, monin tavoin hengen ja viisauden saroilla ansioitunut Mikko Juva keskusteli kerran televisiossa lääkärityttärensä kanssa vanhenemisesta. Tuli puheeksi tämä muistiasia. Tytär sanoi: - Jos et löydä avainta, ei se vielä ole dementiaa, mutta jos löydät avaimen etkä tiedä mitä sillä tehdään, se jo on.
Siinä se tuli! Muistin huononeminen ei vielä merkitse järjen menettämistä. Entisaikaan huonomuistisia sanottiin ikään kuin hienotunteisemmin hajamielisiksi, ja heitä on aina ollut kaiken ikäisissä.”