Leena Tavo
Anttila, JuseliusLohja, Nummi-Pusula
etunimi oikeastaan Hillevi Magdaleena, mutta lapsesta asti on käytössä ollut Leena
s. 21.2.1929 Pusulan Vörlön kylässä
o.s. Anttila (alun perin Juselius, nimenmuutos 1934)
1. avioliitto taiteilija Heikki Paaerin kanssa 1955, liitosta pojat Jukka (s. 1955) ja Timo (s. 1959), eronnut 1962
2. avioliitto rehtori Antti Tavon kanssa 1963, jäi leskeksi 1977
fil.kand., äidinkielenopettaja
Elämästä
Leena Tavon isä, Kalleksi kutsuttu Kaarle Anttila, alkuaan Juselius, oli pusulalainen rakennusurakoitsija ja maanviljelijä, äiti Aino (o.s. Kunnia) kotoisin Kuusjoen Raatalasta. Nimi Anttila otettiin Vörlön kylässä olevan talon mukaan, talo oli hankittu muutama vuosi ennen nimenmuutosta. Isänsä jälkeen taloa isännöi Leenan veli Antti, joka on seitsemän vuotta sisartaan nuorempi. ”Oli paha paikka, kun toivotun pikkusiskon sijasta syntyi poika. Karkasin kotoakin, kun sattui tuollainen erehdys.”
Leena Tavo kävi oppikoulua Lohjalla, jossa hän kirjoitti ylioppilaaksi vuonna 1948. Hän meni Helsingin yliopistoon lukemaan kirjallisuutta, suomea ja psykologiaa ja valmistui filosofian kandidaatiksi vuonna 1953. Seuraavan vuoden hän oli opettajana Tampereen lyseossa, sitten seurasi auskultointivuosi. Kuhmoisissa hän oli opettajana 1956-58, mutta vakituinen asunto oli koko ajan Helsingissä. Paluu kotiseudulle tapahtui vuonna 1960. Leena Tavo ehti olla opettajana Nummella 28 vuotta. KirjoittamisestaLeena Tavon elämänvaiheita voi seurata niistä neljästä omakustanteena ilmestyneestä muistelmakirjasta, jotka hän on kirjoittanut. ”Minulla ei ole mielikuvitusta, siksi kirjoitan omasta elämästä.” Kirjoista ensimmäinen, Suvituulet, talvipakkaset, kertoo elämästä 1930-luvulla. Maalta maailmaan on kuvaus kouluvuosista ja Etsimisen aika opiskeluajasta. Muistamisesta lähestyy Leena Tavon elämää useammalta suunnalta kertoen Hieran taloista, ulkomaanmatkoista ja aikuisen elämän tärkeistä vaiheista.
”Olen aina lukenut ja ollut kirjojen kanssa tekemisissä. Kun jäin eläkkeelle, poikani ja miniäni yllyttivät hankkimaan koneen ja aloittamaan muistelmien kirjoittamisen. Nummella siihen aikaan toiminut Arvi Tammisen Datata hoiteli ensimmäisen ja vielä toisenkin kirjani sivunvalmistuksen ja painetuksi saamisen.”
Leena Tavolla on tarkka muisti, joka ulottuu aina yksivuotiaan elämään asti. Koskapa kirjoittamisen säännötkin ovat hyvin hallinnassa, Leena Tavo aloitti muistelmien kirjoittamisen, erityisiä kirjoittajakursseja hän ei käynyt. Omaa työtapaansa hän kuvaa sanalla hätäinen – ”minä vain kirjoitan, sitten korjailen tai lisään, mutta mitään en kirjoita uudestaan. Kun olen toimissani, pitää valmista saada nopeasti. Kun aloin kirjoittaa ensimmäistäni, näytin ensimmäisiä liuskoja kollegalleni Anni Vaskelalle ja kysyin, kannattaako jatkaa. Hän kannusti, mutta muuten en ole antanut tekstejäni ennakolta muille luettavaksi.”
Kun kirjoittaminen alkaa, on LeenaTavolla jotain asioita merkittynä muistiin paperilappusille. Muutamia yksityiskohtia hän on kysellyt ja varmistellut, mutta varsinaisesti kaikki pohjaa omille muistikuville. Suunnitteluvaihe tapahtuu illalla sängyssä, vähän ennen nukahtamista. Aiheesta Leena Tavo on kirjoittanut kirjassa Muistamisesta.
Ensimmäisen kirjan kirjoittaminen vei aikaa vuoden verran, ehkä vähän alle. Sivuille pääsivät varhaislapsuuden muistot, joista Leena Tavo halusi kertoa. Kirja sai hyvää palautetta ja pyyntöjä, että Leena kirjoittaisi lisää. Niin syntyivät kolme seuraavaa. ”Nyt ei taida enää tulla, sormet ovat kipeät ja voimat vähissä”, nivelrikkoa sairastava Leena Tavo toteaa.
Kirjat ovat täynnä tarkkoja yksityiskohtia, kieli on kevyttä ja selkeää, kerronta toteavaa. Kirjoista avautuu elämä selvänä. Tekstiä täydentävät kolmessa ensimmäisessä kirjassa valokuvat ja piirrokset. Teokset
- Suvituulet, talvipakkaset
- Maalta maailmaan
- Etsimisen aika
- Muistamisesta
TekstinäytteetKirja Suvituulet, talvipakkaset päättyy välirauhan solmimiseen: ”Maaliskuun kolmantenatoista kävelen kirkkailla hangilla Peltomäessä päin. Katson ylös. Taivas on puhtaan sininen, hiljaisuus ihmeellinen.
Menen tupaan kuuntelemaan radiota.
Rauhansopimus on allekirjoitettu. Suomen on luovutettava Neuvostoliitolle suurin osa Viipurin lääniä, Hankoniemi, Suomenlahden saaret, osia Kuusamosta ja Sallasta, Kalastajasaarennon molemmat niemet…
Sota on päättynyt, ankara rauha solmittu. Evakot itkevät. Kallein säilyi: vapaus.
Pappa käskee minun mennä kertomaan uutista Isoontaloon, kun ei siellä ole radiota. Emäntä istuu keinutuolissa, isäntä penkillä pöydän takana, Anna ja Elma seisovat hellan tienoilla. Sanon, että rauha on tullut. Ei siinä enempiä puhuta.
Kun tulen takaisin, Maunolat ja Christianssonit ovat kuuntelemassa uutisia, joita toistetaan jatkuvasti. Rouva Christiansson riemuitsee:
”Sota on ohi! Me pääsemme kotiin. Pojat palaavat rintamalta. Kuulkaa, mennään kaikki yhdessä Kalastajatorpalle kuuntelemaan, kun pojat soittavat.”
Maunolan setä pyöräyttää häntä leikkisästi muutaman valssiaskeleen. Täti sanoo:
”Se on hautojen päällä tanssimista.”
Häpeän tanssiparin puolesta. Mutta mieleni pohjalla kytee halu voida joskus yhtyä heidän elämänasenteensa keveyteen ja iloon.”
Teoksessaan Muistamisesta Leena Tavo kuvaa kaikille tuttua pelkoa siitä, miltä tuntuu unohtaa:
”Eilen hätkähdin. Olin ensimmäisen kerran unohtanut silitysraudan päälle. Huomasin sen sattumalta ohi kulkiessani. Enkä muistanut, millaisessa tilanteessa olin silityksen lopettanut. Ainakaan ei puhelin ollut soinut tai muuta yllättävää tapahtunut. Rauta oli ollut kuumana toista tuntia.
Paljon on unohtamista jo sattunut. Ihan tavallista on, että siirryn keittiöön tai makuuhuoneeseen, jääkaapin, kirjoituspöydän tai kirjahyllyn eteen, enkä muista mitä olen hakemassa. Muistan sen vasta kun palaan takaisin keskeytyneen askareeni ääreen.
Suuri osa ajastani kuluu tavaroitten etsimiseen. Kaapeista ja komeroista löytyy sellaista mitä en edes muistanut omistaneeni, mutta ei sitä mitä tarvitsen. Huivit ja käsineet ovat kadoksissa. Yksi hattu jäi Helsingin lentoterminaaliin, toinen Salon linja-autoasemalle, mutta baskerini oli säilytetty puoli vuotta kampaamon hyllyssä.
Kuljetan viikonloppuisin Jukkaa täällä luonani, ja aina takaisin hänen kotiinsa Saukkolaan lähdettäessä hän sanoo: – Muista avaimet.
Kerran kävi nimittäin niin, että kun tulin autolla kotiin, huomasin olevani ilman avaimia. Siitä on jo vuosia, sillä hyvä naapurini Meeri eli vielä silloin. Menin hänen luokseen soittamaan Timolle Helsinkiin. Pyysin, että Timo lähettäisi minulle avaimen seuraavassa linja-autossa. Hän vähän epäröi, voiko niin tehdä, siis ilman matkahuoltoa. Neuvoin: – Menet vain suoraan autonkuljettajan puheille ja sanot, että vanha äiti on hätätilanteessa ja tulee Saukkolan pysäkille tätä pakettia noutamaan.
Autohan minulla oli käytettävissä ja tiedot aikatauluista. Ajoin Saukkolaan ja kysyin linja-autosta pakettiani. Kuljettaja sanoin: ’Tämmöinen täällä olis’, ja ojensi ison valkoisen kirjekuoren, jossa luki VANHA ÄITI SAUKKOLA.
Jos kerron unohtamisistani ikätovereilleni, he päivittelevät, että sellaistahan sattuu jokaiselle. Onpa joku löytänyt pakastimestaan vieraan hatun ja toinen lenkkitossunsa.
Entinen arkkipiispa, monin tavoin hengen ja viisauden saroilla ansioitunut Mikko Juva keskusteli kerran televisiossa lääkärityttärensä kanssa vanhenemisesta. Tuli puheeksi tämä muistiasia. Tytär sanoi: - Jos et löydä avainta, ei se vielä ole dementiaa, mutta jos löydät avaimen etkä tiedä mitä sillä tehdään, se jo on.
Siinä se tuli! Muistin huononeminen ei vielä merkitse järjen menettämistä. Entisaikaan huonomuistisia sanottiin ikään kuin hienotunteisemmin hajamielisiksi, ja heitä on aina ollut kaiken ikäisissä.”
|
