|
|
|
Helvi HämäläinenLohja, Nummi-Pusula
Katkelma teoksesta Tyhjä syli (1937):
”Suutarin asumus, johon miehet olivat menneet iloaan pitämään, oli pieni, vanha tuvan ja kamarin käsittävä rakennus kylän laidassa nurmisella rinteellä. Rakennuksen ympärillä kohosi sankka putkikasvien, uljaitten leveälehtisten takiaisten ja voimakkaiden tummanvihreiden nokkosten muodostama tiheikkö. Pihalla ajelehti käyttökelvottomaksi tullutta taloustavaraa, rikkipalaneita kattiloita, vuotava ämpäri, kenkärajoja ja vanteistaan laukeilleita puuastioita. Se oli kuin koko kylän yhteinen kaatopaikka.
Hämärän, pieni-ikkunaisen tuvan suuressa, avonaisessa takassa paloi tuli. Miehet istuivat pöydän ympärillä, joku venyi lattiallakin pitkänään. Rannikkolainen istui suutarin jakkaralla mustatukkainen pää käsien varassa; takasta tuli heitti punaisen hehkun hänen käsilleen ja vaatteilleen. Miehet joivat viinaa juomalaseista, jotkut sellaisenaan, toiset olivat sekoittaneet siihen limonaadia tai kaljaa. Soittaja veteli haitariaan nurkassa ja ryyppäsi hänkin välillä eteensä asetetusta lasista.
– Pitäisi tyttöjä saada tänne tanssimaan, sanoi rauhattomana sinne tänne kuljeksiva vaaleatukkainen renki. – Soita kovemmin, jotta kuulevat. Yrjö on ostanut auton kahdella tuhannella markalla.
Hän pysähtyi puhelunhaluisena pöydässä istuvan miesryhmän eteen. Kukaan ei viitsinyt hänelle vastata, he kinastelivat keskenään.
– Piru vieköön, sieltä se hävisi pellolta uusi viikata, tehtaanmerkillä leimattu, huusi käppyräksi kipristyen pieni äijä, – ja siinä on talossa muutakin toisen tavaraa. Viime keväänä vei uuden katiskan järvestä, minä kun menin pois hakemaan ja sanoin, että varastit sen, mutta minä otan omani takaisin, niin ei muuta kuin nauroi, seisoi paitahihasillaan pihalla, sanoi: Huono olikin katiskasi, sillä mitään saanut, yksi vaivainen hauki oli, kun vedestä nostin.
– Se on julkea mies ja hyvä ampuja, virkkoi kylmänasiallisella, toteavalla äänellä puolikuuro, pitkä, laiha äijä, joka suurimmaksi osaksi suunliikkeistä oli arvannut toisen puheen. – Mutta näppärä, tekee mitä hyvänsä itse puusta ja raudasta. Hyvä nikkari ja tekee puhtaan työn, vikkelä, kehui hän vielä.
– Olkoonpa, mutta kun on rosvo, karjui toinen ääni käheänä. – Hyvät ihmiset, ettekö ymmärrä, hölmö, kun ei tajua, kun on rosvo, niin vaikka olis miten taitava, tekis saarnatuoleja. – Äijä huusi vihan vimmassa tummanpunaisena kasvoiltaan, – ei ole ihminen, vaan rosvo.
Molemmat ukot nousivat horjahdellen seisomaan. Vaaleatukkainen renki meni heitä erottamaan:
– Älkää hulluksi ruvetko. Vikun vuoksi tappelemaan! Yrjöllä on auto, sanoi hän vilkkaasti, – osti kahdella tuhannella.
Ukot istuutuivat ja alkoivat maistella limonaadiin sekoittamaansa viinaa autosta keskustellen.
– Minulla heitä olisikin ollut kaupungissa vaikka kuinka. Yksikin oikein kaunis seitsemäntoistavuotias tuli luokseni kahvilassa… Leski oli minuun rakastunut, lahjoitteli villapaitoja ja sukkia. Minä tiedän kuinka naisten kanssa pitää olla. Oikein kauniisti puhun ja niinkuin vanhalle tuttavalle, kaikki muka ihan rehellisesti, mutta rakastavani en sano, en ikinä… Sitten kun ero tulee, itkevät ja syyttelevät, mutta minä sanon: Olenko koskaan mitään luvannut, en ole sinulle valehdellut, en ikinä ole sanonut rakastavani.”
|
|
