Hannu Mäkelä

Lohja, Nummi-Pusula

Hannu Mäkelää on aina kiinnostanut kuvata maailmaa sanoin; hän sanoo, ettei voisi kuvitella elämää ilman kirjoittamista. Häneltä on julkaistu teoksia vuodesta 1965 lähtien. Kesään 2006 mennessä julkaistujen kirjojen määrä oli jo huikea 87. Kun mukaan lasketaan näytelmät, kuunnelmat ja erilaiset toimitustyöt, päästään yli 160 teokseen. Hannu Mäkelää onkin sanottu Suomen tuotteliaimmaksi kirjailijaksi. ”Kiittävät ahkeraksi, eikö sentään myös lahjakkaaksi”, hän heittää. Julkaistujen teosten luetteloon voi tutustua Hannu Mäkelän omalla kotisivulla, jonka osoite on yllä. Samalla voi vaikkapa antaa palautetta. Sähköpostitse sitä onkin tullut runsaasti. ”Varsinaisen palautteen lisäksi ihmiset ovat kertoneet tarinoita ja asioita, jotka muuten kirjailijalta jäisivät kuulematta”, Hannu Mäkelä toteaa.

Hannu Mäkelä on kirjoittajana nopea. Tuskin on tekeillä oleva työ valmis, kun hän tarttuu jo uuteen. ”Pakko se on kun pukseeraa”, hän lainaa äidiltä oppimaansa vanhaa kajaanilaista sanontaa. Kirjailija ei tosin myöskään  elääkseen voi olla kovin pitkää aikaa laiskana, Mäkelä miettii.

Tunnusomainen piirre Hannu Mäkelän teoksille on kielen kauneus ja selkeys. Lukija seuraa tarinan kulkua, mutta nauttii samalla kielestä, jolla ei kikkailla. Silti proosa lähenee runoa, kieli kietoo ja kiehtoo, on oma tarinansa ja tasonsa.

Hän on saanut runsaasti palautetta varsinkin teoksistaan Äiti (1999), Nalle ja Moppe (2003) sekä, Isä, joka ilmestyi vuotta myöhemmin. Se kertoo suoraan Hannu Mäkelän suhteesta omaan isäänsä. Tämä suhde oli vaikea ja armoton. Kyse oli jatkuvasta hyväksynnän hakemisesta ja halusta todistaa vääräksi isän lausuma, jonka mukaan pojasta ei ikinä tulisi kirjailijaa. Eräänlainen ratkaiseva käännekohta isän ja pojan suhteessa oli, kun poika pantiin kansakoulun opettajana työskennelleen isän luokalle. Näin Hannu Mäkelä kuvaa sen teoksessaan:

”Kun olin siirtymässä alakoulusta yläkouluun, kolmannelle, sai äiti taas kerran ajatuksen. Isättömän pojan oli syytä tutustua isäänsä muutenkin kuin sunnuntaisin kahden tunnin ajan siskon kanssa. Hän alkoi touhuta tapansa mukaan ja sai puhutuksi minut uuteen kouluun, Kaisaniemen kansakouluun. Eikä vain sinne, vaan nimenomaan isän, hyvä pedagogin maineessa olevan ja tuloksia aikaansaavan opettajan luokalle. Näin saisin samalla tilaisuuden tutustua paremmin myös isääni.

 En tiedä mistä hän on mahtanut ajatuksen saada, ihanko vain omin päin vai peräti isältä? Elämäni muuttui joka tapauksessa hetkessä täydellisesti. Koulumatka piteni, minulle annettiin raitiovaunulippu ja ajoin kolmosen raitsikalla Kaisaniemeen, jossa Kasvitieteellisen puutarhan jälkeen jäin pois. Sen muistan, miten raitiovaunua Karhupuiston kupeella odotan, miten nousen siihen. Se on kerran ollut avonainen vaunu, kesävaunu, on siis aivan syksyn alku. Muistan, millaista ääntä vaunu pitää ja miten se heilahtaa, kun se lähtee. Ja senkin missä seison, vähän kuljettajan takana, josta näen kyltin jota en vieläkään oikein ymmärrä: ’Hiekkapussin lämmitys.’
 Sitten olen kävellyt koulun pihalle. Ja sitten olen ilmeisesti jotenkin löytänyt perille siihen luokkaan, joka on isän hallussa.
 Vaikka miten mietin, en muista yhdenkään oppilaan kasvoja. En edes isääni, hänetkin muistan sieltä vain hahmona, sekä kateederin takaa että sinne tänne liikkuvana, usein sivullani tai selkäni takana. Istun pulpetissa, edessäni on joku tehtävä. Puhutaan jättiläisistä, piirroksia sellaisista on jo seinillä. Mutta minä en saa piirrosta aikaan. Ja sama toistuu minkä tahansa aineen kohdalla. En pysty vastaamaan isän kysymyksiin, en pian näe edes sitä, mitä minun kulloisessakin tehtävälapussani lukee. En vain saa selvää tekstistä. En osaa kirjoittaakaan enää; vaikka miten yritän, sanat jäävät saapumatta. Numeroista puhumatta. Tiedän nyt vain yhden asian, sen, että olen epäonnistunut: en osaa tehdä mitään oikein. Tunnen vain, miten joku taas seisoo minun takanani hetken, ei puhu, varjo on iso ja painava, isä siinä on. Tunnen hänen läsnäolonsa ja ajatuksensa, vaikken näe. Varjo liikahtaa, kärsimättömästi, miten minä en osaa ja heti ymmärrä, hänen poikansa. Olen pettymys, sitäkin pahempi, kun muut huomaavat sen. Ja kun tunti loppuu, isä kuitenkin viittaa minut luokseen ja kun menen, hän siinä yhtäkkiä kaikkien nähden sujauttaa minulle jotakin, lapun äidille vietäväksi ja joskus myös setelin.

Jokainen tietää luokassa, kuka olen: isän poika, opettajan poika. Täällä minulle ei edes puhuta. Minua ei tosin lyödäkään, ehkä isä on ankaran maineessa. Kun välitunti alkaa, menen silti ulos muiden mukana. On syksy, valoa on paljon, syksyn pehmeää kaunista valoa. Mutta minut se sokaisee. Seison siellä seinän vieressä, nojaan siihen, en liiku ja odotan vain, että pääsen tunnille ja sitten lopulta pois, ensin raitiovaunuun ja sitten mäkeä ylös ja kotiin.”

Hannu Mäkelä on, paitsi tuottelias, myös moniottelija, jolla on saavutuksia kaikilla kirjallisilla saroilla. Hän kirjoittaa runoja ja proosaa, faktaa ja fiktiota, aikuisille ja lapsille, lukijoille, kuulijoille ja katsojille. Välillä hän on jopa kuvittanut itse lastenkirjojaan; esimerkiksi kaikki herra Huu –kirjat. Alussa hän kävikin kamppailua mielessään siitä, millä taiteen saralla hän lähtisi etenemään. Keväällä 1964 hän menestyi ylioppilaiden kulttuurikilpailussa paremmin kirjoittajana kuin maalarina, mikä ratkaisi tulevan suunnan. ”Vanhemmiten faktasta on tullut yhä kiinnostavampaa”, hän sanoo. Toisaalta mielikuvituksen luoma maailma kiehtoo yhä aika ajoin, siitä todistavat uudet lastenkirjat.