Hannu Mäkelä

Lohja, Nummi-Pusula

Elämästä

Hannu Mäkelä on valmistunut kansakoulunopettajaksi Helsingin opettajakorkeakoulusta 1964. Hän on työskennellyt Otavassa kustannustoimittajana vuodesta 1967, sittemmin kaunokirjallisen osaston osastopäällikkönä ja kirjallisen osaston apulaisjohtajana. Vapaa kirjailija hän on ollut vuodesta 1987. Hannu Mäkelä sai akateemikon arvon vuonna 2016.

Nummipusulalainen Hannu Mäkelästä tuli miltei vahingossa. Liesjärven kesämökillä naapureita alkoi olla häiriöksi asti. Lehdessä oli pieni rivi-ilmoitus Nummi-Pusulan Sitarlassa myytävänä olleesta vanhasta talosta. Hannu Mäkelä ihastui paikkaan niin, että osti sen käymättä edes sisällä. Ja alkoi vasta sitten miettiä, mistä saisi rahat kauppaan. Ne löytyivät lopulta pankista ja näin hänestä vuonna 1984 tuli Nummi-Pusulan kesäasukas, joka muutamaa vuotta myöhemmin muutti kuntaan vakituiseksi. Eikä ole katunut. Sitarlassa kirjoittajan rauha on rikkumaton, sopeutuminen nummipusulalaiseksi käynyt saumattomasti. Kiitosta tässä suhteessa saa myös Nummi-Pusulan kirjasto, joka on aina auttanut kirjailijaa materiaalin hankinnassa. Mäkelän kotisivulla todetaan, miten lukeminen on kirjoittamisen koulu. Saman hän sanoo ääneen myös haastateltaessa. Lukemisella ja kirjoilla on ihmiselämälle valtaisa merkitys. Kotisivuillaan hän pohtii kirjallisuutta yleisemminkin – miten huono aluksi menestyy, mutta miten hyvä lopulta aina voittaa. ”Todelliset kirjat jäävät, huonot katoavat. Ja vain tämä merkitsee. Tätä optimismia ei pessimisti minussa olisi ennen voinut ymmärtää. Kirjailijalle on tärkeää vain tämä, kuten sanoin 1970-luvun alussa Antti Tuurille: Kirjoittaa kirjoja ja pysyä hengissä. Näin se yhä on.
Voimia myös lukijalle.”

Kirjoittamisesta

Hannu Mäkelää on aina kiinnostanut kuvata maailmaa sanoin; hän sanoo, ettei voisi kuvitella elämää ilman kirjoittamista. Häneltä on julkaistu teoksia vuodesta 1965 lähtien. Kesään 2006 mennessä julkaistujen kirjojen määrä oli jo huikea 87. Kun mukaan lasketaan näytelmät, kuunnelmat ja erilaiset toimitustyöt, päästään yli 160 teokseen. Hannu Mäkelää onkin sanottu Suomen tuotteliaimmaksi kirjailijaksi. ”Kiittävät ahkeraksi, eikö sentään myös lahjakkaaksi”, hän heittää. Julkaistujen teosten luetteloon voi tutustua Hannu Mäkelän omalla kotisivulla, jonka osoite on yllä. Samalla voi vaikkapa antaa palautetta. Sähköpostitse sitä onkin tullut runsaasti. ”Varsinaisen palautteen lisäksi ihmiset ovat kertoneet tarinoita ja asioita, jotka muuten kirjailijalta jäisivät kuulematta”, Hannu Mäkelä toteaa.

Hannu Mäkelä on kirjoittajana nopea. Tuskin on tekeillä oleva työ valmis, kun hän tarttuu jo uuteen. ”Pakko se on kun pukseeraa”, hän lainaa äidiltä oppimaansa vanhaa kajaanilaista sanontaa. Kirjailija ei tosin myöskään  elääkseen voi olla kovin pitkää aikaa laiskana, Mäkelä miettii.

Tunnusomainen piirre Hannu Mäkelän teoksille on kielen kauneus ja selkeys. Lukija seuraa tarinan kulkua, mutta nauttii samalla kielestä, jolla ei kikkailla. Silti proosa lähenee runoa, kieli kietoo ja kiehtoo, on oma tarinansa ja tasonsa.

Hän on saanut runsaasti palautetta varsinkin teoksistaan Äiti (1999), Nalle ja Moppe (2003) sekä, Isä, joka ilmestyi vuotta myöhemmin. Se kertoo suoraan Hannu Mäkelän suhteesta omaan isäänsä. Tämä suhde oli vaikea ja armoton. Kyse oli jatkuvasta hyväksynnän hakemisesta ja halusta todistaa vääräksi isän lausuma, jonka mukaan pojasta ei ikinä tulisi kirjailijaa. Eräänlainen ratkaiseva käännekohta isän ja pojan suhteessa oli, kun poika pantiin kansakoulun opettajana työskennelleen isän luokalle. Näin Hannu Mäkelä kuvaa sen teoksessaan:

”Kun olin siirtymässä alakoulusta yläkouluun, kolmannelle, sai äiti taas kerran ajatuksen. Isättömän pojan oli syytä tutustua isäänsä muutenkin kuin sunnuntaisin kahden tunnin ajan siskon kanssa. Hän alkoi touhuta tapansa mukaan ja sai puhutuksi minut uuteen kouluun, Kaisaniemen kansakouluun. Eikä vain sinne, vaan nimenomaan isän, hyvä pedagogin maineessa olevan ja tuloksia aikaansaavan opettajan luokalle. Näin saisin samalla tilaisuuden tutustua paremmin myös isääni.

 En tiedä mistä hän on mahtanut ajatuksen saada, ihanko vain omin päin vai peräti isältä? Elämäni muuttui joka tapauksessa hetkessä täydellisesti. Koulumatka piteni, minulle annettiin raitiovaunulippu ja ajoin kolmosen raitsikalla Kaisaniemeen, jossa Kasvitieteellisen puutarhan jälkeen jäin pois. Sen muistan, miten raitiovaunua Karhupuiston kupeella odotan, miten nousen siihen. Se on kerran ollut avonainen vaunu, kesävaunu, on siis aivan syksyn alku. Muistan, millaista ääntä vaunu pitää ja miten se heilahtaa, kun se lähtee. Ja senkin missä seison, vähän kuljettajan takana, josta näen kyltin jota en vieläkään oikein ymmärrä: ’Hiekkapussin lämmitys.’
 Sitten olen kävellyt koulun pihalle. Ja sitten olen ilmeisesti jotenkin löytänyt perille siihen luokkaan, joka on isän hallussa.
 Vaikka miten mietin, en muista yhdenkään oppilaan kasvoja. En edes isääni, hänetkin muistan sieltä vain hahmona, sekä kateederin takaa että sinne tänne liikkuvana, usein sivullani tai selkäni takana. Istun pulpetissa, edessäni on joku tehtävä. Puhutaan jättiläisistä, piirroksia sellaisista on jo seinillä. Mutta minä en saa piirrosta aikaan. Ja sama toistuu minkä tahansa aineen kohdalla. En pysty vastaamaan isän kysymyksiin, en pian näe edes sitä, mitä minun kulloisessakin tehtävälapussani lukee. En vain saa selvää tekstistä. En osaa kirjoittaakaan enää; vaikka miten yritän, sanat jäävät saapumatta. Numeroista puhumatta. Tiedän nyt vain yhden asian, sen, että olen epäonnistunut: en osaa tehdä mitään oikein. Tunnen vain, miten joku taas seisoo minun takanani hetken, ei puhu, varjo on iso ja painava, isä siinä on. Tunnen hänen läsnäolonsa ja ajatuksensa, vaikken näe. Varjo liikahtaa, kärsimättömästi, miten minä en osaa ja heti ymmärrä, hänen poikansa. Olen pettymys, sitäkin pahempi, kun muut huomaavat sen. Ja kun tunti loppuu, isä kuitenkin viittaa minut luokseen ja kun menen, hän siinä yhtäkkiä kaikkien nähden sujauttaa minulle jotakin, lapun äidille vietäväksi ja joskus myös setelin.

Jokainen tietää luokassa, kuka olen: isän poika, opettajan poika. Täällä minulle ei edes puhuta. Minua ei tosin lyödäkään, ehkä isä on ankaran maineessa. Kun välitunti alkaa, menen silti ulos muiden mukana. On syksy, valoa on paljon, syksyn pehmeää kaunista valoa. Mutta minut se sokaisee. Seison siellä seinän vieressä, nojaan siihen, en liiku ja odotan vain, että pääsen tunnille ja sitten lopulta pois, ensin raitiovaunuun ja sitten mäkeä ylös ja kotiin.”

Hannu Mäkelä on, paitsi tuottelias, myös moniottelija, jolla on saavutuksia kaikilla kirjallisilla saroilla. Hän kirjoittaa runoja ja proosaa, faktaa ja fiktiota, aikuisille ja lapsille, lukijoille, kuulijoille ja katsojille. Välillä hän on jopa kuvittanut itse lastenkirjojaan; esimerkiksi kaikki herra Huu –kirjat. Alussa hän kävikin kamppailua mielessään siitä, millä taiteen saralla hän lähtisi etenemään. Keväällä 1964 hän menestyi ylioppilaiden kulttuurikilpailussa paremmin kirjoittajana kuin maalarina, mikä ratkaisi tulevan suunnan. ”Vanhemmiten faktasta on tullut yhä kiinnostavampaa”, hän sanoo. Toisaalta mielikuvituksen luoma maailma kiehtoo yhä aika ajoin, siitä todistavat uudet lastenkirjat.

Teokset

Proosaa ja runoja

• Matkoilla kaiken aikaa, Otava, 1965, romaani
• Kylliksi! tai Liikaa, Otava, 1965, romaani
• Sinisen taivaan, harmaan jään, Otava, 1966, runokokoelma
• Kotimies, Otava, 1967, romaani
• Sano minulle nimesi, Otava, 1969, runokokoelma
• Oman itsensä herra, Otava, 1971, romaani
• Vuoret ovat pilviä, Otava, 1972, runokokoelma
• Vanha talo, Otava, 1973, runokokoelma
• Syksy tuli kutsumatta, Otava, 1974, runokokoelma
• Jos pettää sinut elämä, Otava, 1975, runokokoelma
• Synkkyys pohjaton, niin myös iloni, onneni, Otava, 1976, runokokoelma
• Illan varjo, Otava, 1976, runokokoelma
• Ikään kuin ihminen, Otava, 1980, runokokoelma
• Voimamies, Otava, 1982, näytelmä
• Samuli Kustaa Berg. Erään elämän kuvaus, Felnlit, 1982, proosateos
• Hänen uuden elämänsä alku, Fenlit, 1985, novellikokoelma
• Unelma onnesta numero 5, Otava, 1985, runokokoelma
• Päivä sytyttää hiljaiset valonsa, omakustanne, 1986, runosarja
• Kylmä aika, Otava, 1987, runokokoelma
• Päivä jonka saamme elää, Runoja 1966-1986, Otava, 1988
• Tähtirinta, kolme historiallista näytelmää, W+G, 1988
• Vetsikko, Otava, 1988, romaani
• Raamatun runous, Raamatun viisaus. Ensimmäinen kirja, Fenlit, 1988
• Sinä teet pimeän, niin tulee yö, Otava, 1989, runokokoelma
• Moinen mies, Otava, 1989, proosaa
• Isaskar Sitarlassa, tekstejä ja kirjoituksia 1965 - 1990, Fenlit, 1990
• Tie vie, Otava, 1990, proosaa
• Pieni paikka Kerbihan, Otava, 1991, romaani
• Kaarina Kaila - taiteilija (tekstiosa), Otava, 1992, taidekirja
• Kuinka monta kertaa tapasin Liisan, Otava, 1992, romaani
• Kadonneitten kaupunki, Otava, 1993, runoja
• Silloin, Otava, 1994, runoja
• Mestari, Otava, 1995, romaani
• Katso se päivä on tuleva, Otava, 1995, romaani
• Eino Leino - Elämä ja runo, Otava, 1997, elämäkerta
• Rakkaus Pariisiin ja muita runoja, Otava, 1997, runoja
• Pelin henki - Love/40 - erään ottelun tarina, Otava, 1998, romaani
• Äiti, Otava, 1999, romaani
• Että on ikuista valo, valikoima runoa vuosilta 1966–1999, Otava, 2000
• Myrskyn jälkeen aamu, Otava, 2000, romaani
• Muisto, Otava, 2001, romaani
• Pensiooni Fortuna, Otava, 2001, romaani
• Ihme,Otava, 2002, romaani
• Nalle ja Moppe – Eino Leinon ja L. Onervan elämä, Otava, 2003, kaksoiselämäkerta
• Samuli Kustaa Berg, täydennetty laitos, Otava, 2003
• Uponnut pursi, Otava, 2004, romaani
• Isä - muistelma, Otava, 2004
• Jonakin päivänä kirjoitan sinusta runon, Otava, 2005, runoja
• Ruhtinas unelmain mailla - matkani kirjojen kanssa, Otava, 2005
• Samuli – Muistelma Samuli Parosesta, Otava, 2006
• Syksy Venetsiassa, Tammi, 2006, romaani
• Onnen maa: L. Onervan elämä ja runot, 2007
• Casanova eli Giacomo Casanovan tie miehestä kirjailijaksi, 2007, elämäkerta
• Pöytä kahdelle . ikkunan ääreltä (yhdessä Anna Kortelaisen kanssa), 2007
• Elävät ja kuolleet, 2008, romaani
• Eetu: matkoja Eduard Uspenskin maailmaan, 2008, elämäkerta
• Mitä sanomatta jää: kertomus rakkaudesta, 2009
• Kivi: romaani, 2010
• Toden näköistä: runoja, 2011
• Muistan: lapsuus, 2011, omaelämäkerta
• Muistan: nuoruus, 2012, omaelämäkerta
• Venäjää aikuisille: lyhyt oppimäärä, 2012, muistelmat
• Pushkinin enkeli, 2013, romaani
• Musta on meri, 2013, runoja
• Muistan: elämän oppivuodet, 2014, omaelämäkerta
• Muistan: Otavan aika, 2015, omaelämäkerta

Lastenkirjoja

• Herra Huu, Otava, 1973
• Herra Huu saa naapurin, Otava, 1974
• Herra Huu muuttaa, Otava, 1975
• Hevonen joka hukkasi silmälasinsa, Otava, 1977
• Kalle-Juhani ja kaverit, (kuvitus Kaarina Kaila), Otava, 1981
• Pekka Peloton, (kuvitus Kaarina Kaila), Otava, 1982
• Satu tytöstä joka etsi onnea, (kuvitus Kaarina Kaila), Otava, 1983
• Herra Huu, kukas muu (Yhteislaitos Herra Huu -kirjoista), Otava, 1986, uusi laitos 1998
• Päiviö Päivönpoika Päivölä, Otava, 1987
• Ole kiltti, lue minut, (kuvitus Kaarina Kaila), Otava, 1988
• Minä olen pikkupanda, (kuvitus Kristiina Louhi), Otava, 1988
• Tonttu joka pelkäsi joulua, (kuvitus Camilla Mickwitz), Otava, 1988
• Jänis ja jänönapila, (kuvitus Kristiina Louhi). Otava, 1989
• Ukko Lumi, (kuvitus Kaarina Kaila), Otava, 1989
• Pikku pikku noita, (kuvitus Kristiina Louhi), Otava, 1990
• Hylätty hyväluontoinen koira, (kuvitus Kristiina Louhi), Otava, 1991,
• Kun lintu laulaa, (kuvitus Kaarina Kaila), Otava, 1991
• Yhtenä aamuna heräsin, (kuvitus Kristiina Louhi), Tammi, 1991,
• Sinitiainen, perhonen, punavarpunen, (kuvitus Kristiina Louhi), Tammi, 1992
• Kai ja Pariisi, (kuvitus Kristiina Louhi), Tammi, 1993
• Miuku & Mouku, (kuvitus Kristiina Louhi), Tammi, 1993
• Herra Huu matkoilla, Tammi, 1994
• Pönttölän väkeä, (kuvitus Kristiina Louhi), Tammi, 1995
• Tyttö ja unen kukka, (kuv. Kristiina Louhi), Tammi, 1996
• Iso Pekka ja Pekka Pieni, (kuv. Leena Lumme), Tammi, 1997
• Herra Huu hoitaa puutarhaa, Tammi, 2000
• Hattu, (kuv. Kristiina Louhi), Tammi, 2001
• Helmi : pienen koiran ja tytön tarina, (kuv. Marika Maijala), Tammi 2007
• Vauvaunia, (kuv. Marika Maijala), Tammi, 2008
• Nimien kirja, 2011
• Herra Huu pitää ravintolaa, 2011
• Ääni joka etsi lintua, 2013
• Huhuu, herra Huu: juhlapainos, 2013
• Olipa kerran ja monta kertaa, 2014

Palkinnot

Parnasson novellipalkinto 1965, Otavan nuorten kirjailijan palkinto 1966, Valtion kirjallisuuspalkinto 1974,1976, 1981, 1982, 1988, Tauno Karilas –palkinto 1974, Anni Swan –palkinto 1976, Arvid Lydecken –palkinto 1978, Eino Leinon palkinto 1982, Pohjoismainen kuunnelmapalkinto 1985, Alvar Renqvist –palkinto 1990, Finlandia-palkinto 1995, Varjo-Finlandia 1996, Topelius-palkinto 1996, SKS:n kirjallisuusarkiston Vuoden asiakas 2003, L. Onerva –mitali 2003, Kirjapöllöpalkinto 2003, Helsingin kaupungin kulttuuripalkinto 2003, Eino Leinon seuran kunniajäsen 2004, Elias Lönnrot –mitali 2005.
Kunniamerkit: Suomen Leijonan ansioristi 1980, Islannin Haukkaritarikunnan ansioristi 1986, Pro Finlandia –mitali 1988.

Hannu Mäkelä on saanut menestystä. Saatujen palkintojen määrä hengästyttää. Hän kuuluu myös niihin, jotka ovat saaneet kirjallisuuden Finlandia-palkinnon. Sen toi Eino Leinosta kirjoitettu Mestari vuonna 1995. Leinon kautta on avautunut myös L. Onervan maailma, josta Hannu Mäkelä on ehtinyt tehdä montakin kirjaa. Rakkaus L. Onervaan on kuitenkin hiljalleen tasaantumassa, sillä kesällä 2006 mielen täytti jo toinen unohdettu kirjailija, seikkailijana paremmin tunnettu Giacomo Casanova. Jonka pääteos Histoire de ma vie – eli muistelmateos Elämäni tarina, löydettiin todella vasta 150-vuotta kirjailijan kuoleman jälkeen. Niinkin kauan voi kirjailija joutua odottamaan työlleen kiitosta.

Mitä Finlandia-palkinto sitten  saajalleen toi? ”Valtavan päänsäryn. Ja sillä maksettiin monta remonttia”, käsi tekee laajan kaaren talon suuntaan. Palkintojen määrä ei ole tehnyt häntä ylimieliseksi. Sillä palkinnot ovat usein kuin lottovoittoja. Finlandia-palkinnon saama asema surettaakin. Se edistää myyntiä, mutta samalla muiden kirjallisuuden saamien tunnustusten merkitys on huvennut liki olemattomiin. Vaikka kirjailija kirjoittaa lukijaa varten, on välissä kustannusmaailma, joka tuijottaa myyntiin ja numeroihin. Vastikään itsekin kustantajaa vaihtanut Hannu Mäkelä tuntee hyvin kustannusalan lait, koska ehti istua kustantamossa työssä lähes 20 vuoden ajan. Tilanne ei ole ainakaan parantunut. Viihteellisempään suuntaan kuljetaan ja rivakasti sittenkin.

Tekstinäytteet

Hannu Mäkelän kotisivuilta on luettavissa myös useita katkelmia tuotannosta.

Tässä katkelma aivan kirjailijataipaleen alusta, toisesta esikoisteoksesta teoksesta Kylliksi! tai Liikaa, joka ilmestyi vuonna 1965 (Otava). Sen parina ilmestyi teos Matkoilla kaiken aikaa. Romaaneilla ei ole juonellista yhteyttä, mutta silti ne liittyvät yhteen, kuvaavat samaa kokemusmaailmaa. Kylliksi! tai Liikaa on kirja Hermanista, parista varusmiesviikosta sotilassairaalassa, väsymyksestä ja ikävästä, rakkaudestakin:

”Hän menee pesuhuoneeseen, sitä ennen ajaa partansa, osoittaa ylpeänä puhtaaksiajeltua leukaa hoitajattarelle, se on sileä. Miten Herman tänään voi, Herman on tänään rauhallinen ja näkee aurinkoja, pieniä punaisia, aniliinin värisiä, tai sinisiä ihmisiä, värejä värien vuoksi. Iltapäivä on täällä iltapäivä, ja hän, ajattelee sellaista ettei siitä puhu, hymähtää, ottaa pari tanssiaskelta ja tanssii. Laulua ja tanssia, vapaan korkean pudotuksen edellä.
 Ja toiset ovat hajallaan, isojalkainen eläin, sinisissä puvuissa joissa valkoiset viirut. Ålander nukkuu rauhallisesti, Hankiala lähtee vessaan, Kuisma luultavasti tupakalla, Kaivola ja Otava keskustelevat sotilasmuistoista. Minullakin on nauramista. Hän hymyilee sitten. Ja se on jokin merkki, kun sen noin hymyilee.”

”Jatkonkin voi lukea, sillä kirja löytyy yhä kirjastosta, vaikka kirjakaupat eivät sitä enää varastoissaan pidäkään. Ilmaisen kirjastolaitoksen merkitystä ei voi kyllin korostaa. Ilmaisen kansanopetuksen ohella se on aina ollut kulttuurimme kestävin pilari”, Hannu Mäkelä painottaa.