Anni Laaksonen

Lohja, Nummi-Pusula

Elämästä

Anni Laaksosen isä oli kotoisin Pusulasta ja äiti Ul. Pyhäjärveltä. Isä kuoli, kun perheen nuorin lapsi, Anni, oli vasta 3-vuotias. Vanhemmat olivat aluksi olleet Ronin talossa muonamiehinä, mutta ostaneet vähän ennen isän sairastumista oman maapaikan. Isän kuoltua perhe selvisi, kun äiti kantoi postia ja lapset olivat kesäisin turvepehkusuolla työssä.

Anni kävi Tavolan koulua ja harrasti jo tuolloin kirjoittelua ja riimittelyä. Aina kun kouluvihko loppui, Anni kirjoitti jatkoksi runoja. ”Minusta tulee kirjailija tai opettaja”, hän päätti jo pienenä.

19-vuotiaana hän meni Elias Lönnrotin emäntäkouluun Sammattiin, missä hän jatkoi kirjoittelua. Ystävät kannustivat ja sanoivat: ”Sitten kun olet kirjailija, me sanotaan, että olet ollut samassa koulussa.” Niin virisi ajatus kirjoittaa muistelma noista vuosista. Ajatus muuttui todeksi 50 vuotta myöhemmin, kun Anni Laaksosen omakustanne Muistatko? vuonna 1997 ilmestyi.

Koulua kesti varsinaisesti kevääseen, mutta Anni kuului niihin, jotka jäivät vielä kesäksi koululle lehmiä hoitamaan. ”Elämä oli ollut niin karua, oli sotakin, ei ollut mitään”, Anni Laaksonen muistelee aikaa ennen kouluvuotta, joka tuntui nuoren tytön elämässä valtavalta muutoksen ajalta. Anni ystävystyi koulutoverien kanssa niin, että monien kanssa hän on pitänyt yhteyttä tähän asti.

Koulun jälkeen Anni oli Helsingissä sisäkkönä. Sen jälkeen hän avioitui Nummella valokuvaajana olleen Pekka Laaksosen kanssa. Tämä oli painanut mieleensä jo emäntäkoulussa käydessään ilosilmäisen tytön. Liike menestyi sotien jälkeen hyvin, mutta ajan mittaan kaupankäynti hiljeni. Liike lopetettiin, ja Pekka Laaksosesta tuli Nummen seurakunnan taloudenhoitaja. Vuonna 1975 myös Anni Laaksonen meni seurakunnan palvelukseen kanslistiksi, missä tehtävässä hän oli vuoteen 1990, jolloin hän jäi eläkkeelle.

Kirjoittamisesta

Muistelmansa Muistatko? Anni Laaksonen kertoo aloittaneensa useampaan kertaan, mutta huomasi sitten yrittävänsä liikaa. Sitten hän ajatteli: ”Kerron vain, miten menin portista sisään.” Niin asiat alkoivat vyöryä paperille, syntyi luonnollinen kerronta. Anni Laaksosella on aina ollut hyvä muisti, mikä helpotti kirjoittamista. Varsinaista kirjoitusprosessia seurasi puhtaaksikirjoitus, mutta muuten tekstiä ei ole muokattu. Teksti seisoi pitkään – se oli valmiina jo 1980-luvun puolella – kunnes Anni Laaksonen sai neuvoja omakustanteita julkaisseelta lohjalaiselta Eino Forsmanilta. Niin kirja painettiin lohjalaisessa yrityksessä. Vaikka kirja tuli, jäivät mieltä kuitenkin kaihertamaan ladontavaiheessa syntyneet lukuisat virheet.

Anni Laaksonen lähetti kirjansa entisille luokkatovereille ja sai hyvää palautetta. 1940-luvun muistot heräsivät henkiin myös muiden mielissä. Vaikka kirjassa nimiä on muutettu, tunnistettiin silti omat toimet ja hassutukset. ”Kaikki olivat yllättyneitä ja onnellisia.”

Muistatko?-kirjan jälkeen on syntynyt lähinnä runoja, joita on muutaman kerran julkaistu myös paikallislehdissä.

Muistatko? kertoo tarinan nuoren tytön elämästä, kasvusta ja kehittymisestä syksystä syksyyn. Koulussa ystävystytään, opitaan uusia taitoja ja välillä vähän seikkaillaankin. Seikkailuretkestä on kyse ainakin silloin, kun tytöt päättävät yöpyä heinäladossa. Kirja sisältää tarkkoja kuvauksia elämänmenosta ja opiskelusta emäntäkoulussa 1940-luvulla. Tarina lähtee liikkeelle suoraan koulun portilta. Kirjassa kerrotaan, miten nuori koululainen kirjoitti kiireellä kronikan, jonka hän esitti sujuvasti, vaikka kirjoitus ei ihan siistiä ollutkaan:
”Kun sitten kuuli opettaja Ranteen kehaisevan jollekin, että kronikka oli niin hyvä, että oli kuin herneitä olisi pudotellut, häpesin sisimmässäni. Tunsin jotenkin pettäneeni hänen luottamuksensa.
Noin kaksikymmentäviisi vuotta myöhemmin tapasimme neiti Ranteen toveripäivillä. Kysyin ihan huvikseni sen enempää ajattelematta: ’Tunnetteko minut vielä.’
Jalat olivat mennä altani, kun hän vastasi reippaaseen tapaansa: ’Totta kai, sinähän olet se runotyttö.’ Liikutuin niin, etten saanut sanaakaan suustani. Annoin tilaa seuraavalle tytölle ja menin sivuun nieleksimään. Miten hän saattoi muistaa, olivathan niin monet tytöt kulkeneet hänen silmiensä ohitse vuosien saatossa. Ulkonaisesti hän ei ollut muuttunut, mutta tottahan me muut olimme muuttuneet, aikuistuneet ja vanhentuneet. En tullut ajatelleeksi, että ehkä hänellä, kun hän muutenkin oli melkein nero, oli myöskin valtavan hyvä vaistonvarainen muisti kaikessa ja että hän samalla lailla tunnisti meistä useimmat. Mutta yhä mielelläni kuvittelen, että hän erikoisesti muisti juuri minut, koska molemmat rakastimme runoutta ja olimme sukulaissieluja.”

Tekstinäytteet