"Tuossa syyskeltaisen peltoaukeaman keskellä kyyhötti Kaakerholma. Hän pysähtyi katselemaan sitä kirvelevin, rasittunein silmin, surun taas vatkatessa pehmeää sydänlihaa. Tuossa se oli, hylätty, masentunut kylä, ei yhtään ääntä, ei yhtään savua missään. Luonto siellä joka päivä valloitti muutaman tuuman takaisin siitä, minkä ihmiset kerran olivat siltä riistäneet. Luonto maadutti harmaan kylän, niin kuin se vähitellen maaduttaisi myös sen viimeisen asukkaan, Annin.
Seistessään siinä korkealla kotimäen yläpuolella Anni tunsi kuuluvansa tuohon kylään, kuuluvansa niin lujasti, että itse oli osa siitä, osa sen ruumista. Hän oli tämän kuolevan kylän sielu, sen keuhkot, sen hervottomasti sykkivä sydän. Kun hänen oma sydämensä ei enää jaksanut, silloin ei kyläkään enää hengittäisi.
Mutta vielä hän eli, vielä hän ajatteli, muisti, teki työtä."
Työtä, toisti Anni ja tarrautui tuohon tuttuun, hyvään sanaan kuin katajapensaaseen vuorenrinteellä; siitä oli hyvä pitää kiinni. Työtä, lypsämistä, perunannostoa, pyykinpesua... Huomennahan oli Patin pyykkipäivä, aivan hän oli ollut unohtaa. Jos ovat taas jättäneet padan ruostumaan, jos ovat unohtaneet saavin aurinkoon ravistumaan...
Hän tarttui sitkeään katajanoksaan ja alkoi laskeutua rinnettä alas.
Alhaalla, kylän väsyneiden jalkojen juuressa, hohti Punaisen Mullan kumpare heleässä syysauringossa. Viimeiset häränhännät ja angeliat kukkivat siellä raidoittaen koko pienen kummun punaiseksi ja valkoiseksi, ja kukkasten yllä liputtelivat keltaiset suviperhoset, liputtivat tyhjää ikään kuin vielä viimeisen kerran ihaillen tuota syksyistä kauneutta. Siinä se oli, Punaisen Mullan maa, kaipauksen ja unelmien kasvumaa. Se jonka lämpimästä sylistä kasvoi ainoa, mitä eivät maantie ja maailma voineet viedä, unelmat ja toivo."
(Kaakerholman kaupunki, 1950, s. 365)
"On monenlaisia tarinoita. Toisia niin jaloja, niin kauniita, että niistä hehkuu hiljaista voimaa moniksi vuosikymmeniksi eteenpäin. Toisia niin kovia ja julmia, etteivät ne miehet ja naiset, jotka niihin vaikuttavat, myöhemmin hiusten jo harmaannuttua ja lihasten löystyttyä, mitenkään voi edes tajuta, että juuri heistä ja heidän tekemisistään on kyse. Kauniille kertomuksille ei ole juuri mitään selitystä - mitä nyt vanhanaikainen hyvä sydän, rehellisyys, oikeudentunto, - mutta häijyt luvut vaativat jo pyhänkin kirjan esiin. On syitten ja seurausten laki, on kolmanteen ja neljänteen polveen. Ja totisesti minä sanon teille.
---
Ja kaikki kyllin vahvat unelmat toteutuvat aina jollakin tavoin, usein vain niin myöhään että on jo lakannut odottamasta tai jopa muistamasta mitä odotti. Yhtäkaikki jostakin Oskari Hännisestä, melko mitättömästä, vähän siedetystä, tuskin juuri kenenkään todella rakastamasta, alunperin savolaisesta tai karjalaisesta talonmiehen pojasta, tuli se mies, joka muutti kylän ulkonäön. Tai pani muutoksen alkuun.
Hänkin siis teki tarinan. Mutta hyvin kauan hänen oli pysyteltävä vain kiinni, oltava olemassa kuin jokin vastenmielinen puuntäi elävässä, lämpimässä, vieraassa ihossa. Vasta vähitellen, varovasti, saattoi ruveta imemään itseään täyteen.
Oskari Hänninen osasi odottamisen taidon.
Mutta muutamankin kerran hän tuskaantuneena toivoi olevansa yksin maailmassa. Olevansa isä jumala ennen aikojen alkua. Mutta ei, oli omaista ja vierasta, akkaa ja lasta, rahapulaa ja luonnonlakeja, itsepäisyyttä, typeryyttä, lihan heikkoutta ja joustamattomuutta. Siinä oli vaikeaa pitää suoraa kurssia. Niinpä tarinasta ei tullut aivan jaloa jos ei julmaakaan. Mutta kuka pystyykään sanomaan mikä valkoinen on tarpeen valkoista ja mikä musta kaikkein mustinta?" (Vetää kaikista ovista, 1974. s. 5, 8)
"Ihan tosissaanko hän kaipasi jotakin? Rouva Glad? Ja miksi ei. Hänellä oli valtaa, rahaa ja suhteita. Kun oikein seuloi, niin rahan lainaaminen tai ainakin lainojen järjestäminen näennäisesti varakkaille miehille, oli elämässä kaikkein parasta. Sydäntä siveltiin hunajalla, suu ihan vettyi. paperien laatiminen tuolla yläkerran salissa turkkilaisten verhojen ja tyynyjen, kiiltävien, mustaksi lakattujen uudenaikaisten huonekalujen keskellä - Rouva Glad lepäili divaanillaan ja saneli. Usein oli iltamyöhä, koska hän niin tahtoi. hapsureunainen jalkalamppu paloi, liköörikahvi ja kristallilasit odottivat messinkipöydällä. Hämmentynyt mies, iso tai pieni, lihava tai laiha, muuttui itsevarmaksi taas kun valaistus oli sopiva, piti rouva Gladia komeana naisena ja sanoikin sen joko suullaan tai vain silmillään.
Olihan se jotakin. Siinä oli elämän mieltä korkeimmillaan. Sitä vain ei riittänyt jokaiseksi illaksi. Ja jos olisi, sehän olisi pian menettänyt makunsa. Näin päätellen rouva Glad käveli tasaantuneena sisälle, vilkaisi keittiöön, totesi siivoojan käyneen ja kapusi yläkertaan, sytytti valot.
Ohimennen hän muisti aamupäiväisen ajomatkan uuden nimismiehen kanssa. Hän ei mieliskellyt mahdollista kauppaa vaan mitä kaikkea hyötyä hänellä saattaisi olla tuttavuudesta, jos osaisi hoitaa sen hienovaraisesti. Kaupanvahvistajaa hän ainakin tulisi tarvitsemaan vielä pitkään, kuka muu se vanhan nimismiehen jälkeen olisi ellei uusi?" (Elämän rouva, rouva Glad, 1982, s. 33)
