Eeva Joenpelto

Lohja, Sammatti

Lapsuus ja koulu

Eeva Joenpelto on kauppiaan tytär Sammatin Myllykylästä.

Isä Johan Emil Werlander oli syntynyt 1878 ja vuoden 1906 sukunimien suomalaistamisaallossa hän sisarustensa kanssa otti nimen Joenpelto. Joenpelto oli Lohjan Karstun kylässä sijaitseva ratsutila, jonka Johan Emilin isä Johan Fridolf osti Hemmilän tilan jatkeeksi. Isoisä rakennutti Joenpeltoon komean kaksikerroksisen talon ja perheeseen syntyi kaikkiaan kahdeksan lasta. Johan Emil oli talon vanhin poika, mutta isä antoi nuorimmalle pojalle talon isännyyden. Kun perintöasia selvisi Johan Emilille, hän jätti seminaarin kesken ja halusi palata maalle. Hän osti Sammatin Myllykylästä maapaikan. Koska viljelyala oli pieni elättämään perhettä, Johan Emil Joenpelto perusti kylään kaupan 1906. Kauppa toimi vielä 1960-luvulla ja rakennus seisoo ennallaan tienvieressä:

Kaupan viereen Kitlaanmäelle Eeva Joenpelto rakennutti itselleen 1970-luvulla hirsitalon, Vares-Kantolan.

Kauppa oli keskeinen osa Eevan lapsuutta. Hän itse kertoo, että 5-vuotiaasta asti hänellä oli lupa oleskella kaupassa. Tuon ajan maalaiskauppa toimi kylän tiedotuskeskuksena, siellä kuuli tarinat tuoreina ja elävinä ja ne syöpyivät pienen kuulijan mieleen. . "Eivätkä tarinat yksin vaan ihmiset niiden takana, karvalakit silmillä, polvi toisensa yli heitettynä, sillinlaukan, mausteitten ja ruostuvan raudan hajussa, jään ikkunoissa sulaessa, ulkona armoton pakkanen tai lauhkeaa säätä lupaava kevät," kuvaa Eeva Joenpelto kaupan tunnelmaa teoksessa Miten kirjani ovat syntyneet, 1969. Kaupan tiskin ympärillä versoi tarinoissa elämän koko kirjo iloineen, suruineen, mukana väliin myös suurta dramatiikkaa.

Joenpellon perheeseen syntyi viisi lasta, mutta heistä oli ainoastaan vuonna 1913 syntynyt Erkki elossa, kun Eeva syntyi.

Eeva kertoo olleensa kylän ainut lapsi, - veli Erkki edusti jo toista maailmaa - ja isänsä lellilapsi. Isä oli sivistynyt, herkkätunteinen ja luki paljon. Hän ihaili Aleksis Kiveä, soitti urkuharmonia ja kuljeskeli paljon luonnossa. Hän osti tyttärelleen kaikki kirjat jotka tämä halusi. Kun Uuno Kailaan Paljain jaloin ilmestyi, Eeva halusi ja sai sen itselleen. Kun hän sitten sairastui kurkkumätään, häntä hoidettiin kotona kun Lohjalle ei uskallettu viedä koska siellä oli niin paljon tulirokkoa. Äiti ja hoitamaan tullut diakonissa kauhistuivat kun lapsi nousi vuoteestaan sanomaani: " Avohaavat syvät näissä ammottavat kantapäissä. Mutta niin kuin matkan aloin, niin sen päätän: paljain jaloin." Isä rauhoitti tilannetta ja ilmoitti että kyseessä oli Uuno Kailaan runo - ei sen traagisempaa. Myöhemmin isää höykytettiin siitä, että tämä osti Eevalle kaiken maailman kirjoja.

Äiti seurusteli kylän naisten kanssa ja kun Eevasta puhuttiin, oli muuan heistä kerran sanonut Eevan äidille: "Lukemisesta ei ole mitään hyötyä". Ja kun äiti komensi Eevaa auttamaan kotitöissä, saattoi isä puolustaa: "Eevalla on kuule parempaa tekemistä, vaikka loikois pihalla kirja kädessä".

Myllykylään oli 1920-luvulla rakennettu uusi kansakoulu, aivan vastapäätä Eeva kotia, ja hän aloitti jo 6-vuotiaana pikkukoulun opettaja Kyllikki Pohjanheimon kuunteluoppilaana. Koska kuunteluoppilaskin tekee täydet koulupäivät, hän selvisi tietenkin toiselle luokalle. Opettajaksi vaihtui Erika Saarela. Kun tuli aika pyrkiä oppikouluun Lohjalle, äiti oli sitä mieltä ettei niin nuorena voi kotoa lähteä ja Eeva pyrki vasta viidenneltä luokalta, siis ikäistensä kanssa samaan aikaan. Sammatin ja Lohjan välillä ei ollut vielä säännöllistä linja-autoliikennettä joten kortteeri oli hankittava Lohjalta. Alkuun äiti oli mukana lasten kanssa. Kun Eeva kävi ensimmäistä ja toista luokkaa, oli Erkki jo lukion viimeisillä luokilla. Mutta kolmannelta luokalta Eeva sai elää yksin ja tuntea itsenäisyyden ja vapauden riemun. Kortteerit vaihtuivat: väliin hän oli Pusulan kirkkoherran lapsikatraan jatkona, väliin yksinäisen tehtaannaisen hoteissa. Kaikista asuinpaikoista ja ihmisistä ympärillään tuleva kirjailija imi itseensä kokemuksia, kaiken hän koki opiksi.

Oppikoulun ja ylioppilaaksitulon jälkeen - Eeva sai lakkinsa keväällä 1940 ilman ylioppilaskirjoituksia - Eeva Joenpelto lähti Helsinkiin. "Se oli pimennetty ja uuden sodan pommitusten kohteena", kertoo Joenpelto. Sodan varjossa hän opiskeli Yhteiskunnallisessa korkeakoulussa mutta opinnot eivät kuitenkaan olleet sitä mitä hän oli odottanut. Sodan varjo sotki vielä suunnitelmia, ja niin hän hakeutui töihin.

Se mikä oli auttanut Joenpeltoa yksinäisenä lapsena, pelasti hänet Helsingissäkin: lukeminen. Vuosikausia hän luki kirjan päivässä, ohuita kaksi tai kolmekin. Jo kahdeksanvuotiaana hän oli lukenut ensi kerran Sillanpään teoksen Hurskas kurjuus. Uusia merkittäviä tuttavuuksia olivat nyt Ivar Lo-Johansson ja Jan Fridegård, samoin Halldór Kiljan Laxness ja Stig Dagerman.

Kirjailijan tie alkoi hahmottua. Joenpelto oli 25-vuotias julkaistessaan ensimmäisen romaaninsa Seitsemän päivää nimellä Eeva Helle. Hän oli mennyt naimisiin Kauppalehden toimittaja Jarl Hellemannin kanssa, josta myöhemmin tuli kustannusosakeyhtiö Tammen toimitusjohtaja. Hellemann loi Tammelle legendaarisen Keltaisen kirjaston, käännösromaanien valiosarjan, joka tutustutti myös Eeva Joenpellon sellaisiin suuriin nimiin kuin Ernest Hemingway, William Faulkner ja John Steinbeck. Eeva oli kotona pienen lapsen kanssa, ja kirjoittaminen oli taideharrastuksista ainoa joka oli jäänyt - maalaaminen ja teatteriharrastus olivat olleet nuoruuden inspiraatioiden varassa, historia sen sijaan kiinnosti edelleen.

Tuotanto

Joenpellon romaanien henkilökaarti on lavea, mukana ovat kaikki yhteiskuntaluokat. On isäntiä, emäntiä, palkollisia, virkamiehiä, liikenaisia, vanhoja emäntiä, pikkulapsia. Henkilöillä on usein ollut esikuvansa kirjailijan omassa ympäristössä: suku oli täynnä omalaatuisia, jopa omapäisiä ihmisiä, joita oikeuden- ja kunniantunto ohjasivat. Isoäiti opetti että liehakointi ylempiä, kovuus alempia kohtaan oli synti. Vahvalta isoäidiltä tuli perintönä muutakin: rehevät, pystypäiset naisihmiset Joenpellon romaaneissa ovat saaneet usein hahmonsa isoäidin esimerkin seurauksena.

Esikoisteoksensa Seitsemän päivää hän julkaisi 1946 Eeva Helteen nimellä.

Vahvat naiset - ja heikot miehet - ovat päähenkilöinä jo 1950 ilmestyneessä teoksessa Kaakerholman kaupunki, jolla Joenpelto sijoittui heti nykykirjailijoiden kärkeen. Kirjassa Sortin Eljas nai navettapiika Annin. Anni unelmoi paremmasta elämästä mutta tyytyy osaansa: ensin muonamiehen muijana, myöhemmin torpparina. Lapsia syntyy tasaiseen tahtiin, ja kun viides taapertaa lattialla, Eljas on saanut tarpeekseen ja jättää sakkinsa. Anni ei siihen kaadu, eikä edes siihen, että espanjantauti vie lapsista kolme. Tyttäristä jäljellejäänyt lähtee kauppalaan piiaksi kun ei kestä veljensä aiheuttamaa häpeää, veljen joka on jälkeenjäänyt kehityksessään ja äidin silmäterä. Anni näkee koko Kaakerholman kylän hiipuvan, hän on ainut jäljellejäänyt tervaskanto, poikakin viedään vaivaistaloon. "Itsensätappajan tytär ja miehensä jättämä, moninkertainen synnyttäjä, ja kuitenkin vain yhden lapsen äiti", Sortin Anni, kestää melkeinpä pitempään kuin kylä.

Vuonna 1955 ilmestynyttä romaania Neito kulkee vetten päällä hallitsee kolme erilaista naishahmoa: kova ja sitkeä Alma, joka kirjan alussa palaa neljänkymmenen vuoden jälkeen entiseen työpaikkaansa, maalaistaloon maksamaan isännälle aiheuttamaansa lehmänmenetystä. Alman kunniantunto, joka vie häntä läpi elämän, on tyypillistä Joenpellon henkilöillä. Samassa teoksessa Puntin emäntä nousee todelliseksi valtahahmoksi: hän pitää karvarin liikkeensä pystyssä ja hoitaa sukulaisensa vielä vanhana ja sokeanakin. Kolmas naishenkilö Helmi, Alman tytär, kypsyy aikuisen ihmisen osaansa ilottomasta, tylystä lapsuudesta huolimatta. "Pikkurahtu yksinkertainen Kaari" valittelee elämäänsä ja sanoo, että koko ihmisen ikä menee miesten kanssa, turhaan harmiin. Tähän hänen äitinsä, Puntin emäntä vastaa: "Niinhän se menee, jokaiselta. Miesten kanssa ja turhaan harmiin."

Joenpellon romaanien miestyyppi - hiljainen, herkkä, mielellään luontoon vetäytyvä, omia sisäisiä tunnetilojaan tarkkaileva, josta helposti tulee nahjuksen kuva - saa kasvonsa 1952 ilmestyneessä Johannes vain -teoksessa. Hiljaisen Johanneksen unelmat eivät toteudu maalaiskauppapuodin elämänpiirissä. Hän on arkisten toimiensa ohella merkinnyt ympäristönsä vähäisiä tapahtumia tilikirjaansa. Vaimon hän ottaa myöhään, eikä avioliitto tuo hellyyttä ja kauneutta jota hän on kaivannut. 

1970-luvulla ilmestyivät teokset jotka ansaitusti luokittavat Joenpellon laajan epiikan kirjailijaksi, yhteiskuntakuvaajaksi ja sen ohella myös taitavaksi henkilökuvaajaksi. 1974 ilmestyi Vetää kaikista ovista ja sitä seuraavat jatkot muodostivat 4-osaisen teossarjan, joka kuvaa ilmiselvästi Lohjaa, läntisen Uudenmaan tehdaskauppalaa.

1976 ilmestyi Kuin kekäle kädessä, 1978 Sataa suolaista vettä ja 1980 neljäs osa Eteisiin ja kynnyksille. Teossarjaan mahtuvat itsenäisen Suomen käännekohdat: kansalaissodan vankileirit, kieltolaki, pirtun salakauppa, kehittyvä autoliikenne, naisten itsenäistyminen, lapuanliike, kyyditykset, pulakauden keinottelu, maanalainen kommunismi ja talouspula.

Romaanisarja alkaa keväästä 1919. Raskas kansalaissota on edeltänyt Suomen itsenäisyyttä, kansa on jakautunut kahtia. Mutta heti sarjan alussa kuvataan olojen vakiintumista, uusien ihanteiden ilmestymistä ja entisen elämänmuodon väistymistä. Siitä ensimmäisen osan nimikin: "Edelleen se oli kuin yksi valtavan suuri talo, tuo kylä, ovet kaikki suljettuina. Mutta vähitellen vuosien mittaan saranat alkoivat löystyä, laudat harveta, alkoi vetää ja viheltää." (Vetää kaikista ovista, 1976. s 6)

Näissä kehyksissä piirretään yksittäisten henkilöiden elämänkuvat. Keskushenkilönä on kauppias Oskari Hänninen, joka on tullut kauppalaan muualta ja haluaa tulla hyväksytyksi, ellei muuta niin "osaksi maisemaa". Hänen vaimonsa Salme edustaa myös puhetyylissään paikkakuntalaista väestöä ja hänestä muodostuu perheen koossapitävä hahmo ja ristiriitojen sovittelija. Tyttäret ovat erilaisia: Anja on ailahtelevainen, herkkä eikä helposti löydä omaa tietään. Hän solmii lyhyen suhteen kaukaiseen sukulaiseensa, Gröönroosin Vienoon, joka on punikin poika. Kuitenkin Anjan taustan porvarillisuus asettaa raamit elämälle: hän valmistuu kansakoulunopettajaksi ja menee naimisiin paikkakunnan rikkaimman maanviljelijän pojan, Julinin Laurin kanssa. Myöhemmin sarjan kolmannessa osassa Anja ryhtyy idealistiseksi kommunistiksi, hän haluaa auttaa muita. "Kaunis, hätäinen, tunteellinen", kuvaa Joenpelto Anjaa, ja hänen persoonansa muodostuukin yhdeksi kiinnostavimmista sarjassa. Hännisten toinen tytär Inkeri on suoraviivaisempi, jalat maassa. Kun hän nai liikemies Matti Reiman, hän nai varallisuutta ja vakaata elämää, mutta kerronnan edetessä ei vakavaraisuuteen ole enää turvaamista.

Kauppias Oskari Hänninen unelmoi ensimmäisestä kivitalosta kylään. Hän rakennuttaa nelikerroksisen asuin- ja liiketalon, mutta suurtilallinen Julin pistää paremmaksi: hänen talonsa on kerrosta korkeampi ja siinä on hissi. Laurin isä Albert Julin on tavallaan kauppias Hännisen vastakohta: pidättyvä, harkitsevainen, säästäväinen ja täydellistä itsenäisyyttään suojeleva isäntätyyppi.

Talojen myötä alkaa kauppalan laajeneminen ja vaurastuminen.

Loistavat yksilökuvaukset taustanaan itsenäisen Suomen kasvukivut muodostavat romaanisarjan, jota pidetään yhtenä suomalaisen kirjallisuuden parhaimmista sukuromaaneista.

1980-luvulla Joenpelto seuraa yhä tiiviimmin talouselämän nousu- ja laskusuhdanteita, politiikan tuulia ja kunnalliselämän ristiriitoja virkamiesten ja luottamushenkilöiden yhteiselossa. Erilaisista ympäristöistä, erilaisten suhdanteiden vallitessa, nousee uusiksi romaanien keskushenkilöiksi Sara Glad, (Elämän rouva, rouva Glad, 1982), toimitusjohtaja Eero Kuula, (Rikas ja kunniallinen, 1984) ja tuomari Gösta Müller (Tuomari Mûller, hieno mies, 1994). He luovat omaisuuttaan tai menettävät sitä liike-elämän koukeroissa, joita Joenpelto taitavasti kuvaa monissa romaaneissaan.

Elämän rouva, rouva Glad ilmestyi pian Lohja-sarjan jälkeen, 1982. Päähenkilö Sara Gladin henkilökuva ja romaanin juoni muodostuvat vahvaksi dramatiikaksi joka vie lukijaa. Sara Glad on rikas, keski-ikäinen rouva, hänellä on valtaa ja suhteita ja takanaan kolme erilaista aviomiestä. Hän huomaa viimeisessä avioliitossaan Ketosen kanssa, että ohjat on otettava omiin käsiinsä ja pieni paikkakunta hallintaansa, jos mielii menestyä.

Päähenkilöiden omaa yksityistä taistelua viranomaisia, naapureita, ympäristöä, osin itseäänkin vastaan Joenpelto kuvaa romaaneissaan Jottei varjos haalistu (1986), Ei ryppyä, ei tahraa (1989) ja Avoin, hellä ja katumaton (1991)

Jottei varjos haalistu -romaanissa eletään jatkosodan jälkeistä epävarmuuden ja puutteen aikaa. Erika hoitaa veljensä Juliuksen taloutta. Kun eräänä päivänä kun tulee tieto serkun kuolemasta, Erika päättää ruveta tuumasta toimeen. Se on se päivä jota sukulaislapset myöhemmin muistelisivat "toisen maailmansodan päättymisen jälkeisenä syksynä, runsas vuosi välirauhan solmimisesta, jolloin suvun silloinen päämies, opettaja ja vanhapiika Erika Kuovinoja ryhtyi suureen ruumiidenjärjestelyoperatioonsa."

Ei ryppyä, ei tahraa, sijoittuu 1970- ja 80-luvuille, vauraaseen uusmaalaiseen maalaismaisemaan. Talon emäntä on elänyt lapsuutensa ahdistavassa, käskevässä ilmapiirissä ja veljen kanssa niistä muistoista yritetään selvitä. Vanhin sisaruksista on kadonnut aiemmin. Isän mahdoton luonne ei unohdu, ymmärtäminen on vaikeaa.

Avoin, hellä ja katumaton kertoo sisaruksista Heikki ja Hertta Sarenista, suvun naimattomista jälkeläisistä, jotka asuvat vanhaa uusmaalaista tilaansa, ja uudet tuulet jyräävät jo ympäristössä. Naapuriin muuttaa peltiseppä Risto Lindqvist, jonka vainu herää lapsettomien sisarusten perään. Hertta Saren käy näkymätöntä kamppailua, kun veli on jo kuollut hämäräperäisesti, ja kaksi elämäntapaa ja moraalikäsitystä ottavat mittaa toisistaan.

Myöhemmissä Joenpellon kirjoissa päähenkilöinä ovat miehet. Vuonna 1994 ilmestyi Tuomari Müller, hieno mies, jolla Joenpelto sai Finlandia-palkinnon. Gösta Müller oli voimakastahtoinen, mutta outo pankinjohtajaksi. Hän ei suostunut kunnalliselämän peleihin ja niinpä hänet potkaistiin virastaan. Müllerin leski on kuitenkin pääosassa, hän kapinoi piittaamatonta yhteiskuntaa vastaan. Romaanin alussa hän ratkaisee jo asiat omalla tavallaan: hän ei myy omistamaansa tonttia kaupungin isille, ei kiusallakaan, kaavaillut suuret suunnitelmat eivät sovi hänen ajatusmaailmaansa. Tuomari Mülleriä luonnehdittiin jälleen Joenpellon komeimmaksi romaaniksi. Dramatiikka tarjotaan lukijalle, vahva kertomisperinne elää Joenpellon tuotannossa kirja kirjan jälkeen.

Tuoreimmassa kirjassa Uskomattomia uhrauksia (2000), on päähenkilönä agrologi Eino Nygren, joka elämäntilanteessaan esiintyy herkkänä ja haavoittuvaisena, mutta suoraryhtisenä elämänsä tuskaisaan loppuun saakka. Eino Nygren on pienen tytön yksinhuoltajaisä, isä ja tytär elävät kiinteässä suhteessa toinen toistaan rakastaen. Eino pitää muistiinpanoja elämän sattumuksista ja jokapäiväisistä tilanteista. Päiväkirjavihot täyttyvät toisensa jälkeen, niihin tallentuu Einon maailma. Tapahtumat seuraavat vääjäämättä hyväuskoista pankinmiestä: hänen kontolleen lankeavat takausvelat, jotka hän maksaa kunniallisesti - kuinkas muuten.

Kirjoittamisesta

Teokset

Palkinnot

Tekstinäytteet

Lähteet