Saima Harmaja

Lohja

Saima Rauha Maria Harmaja syntyi Helsingissä toukokuun 8. päivä 1913 ja kuoli huhtikuun 21. päivä 1937, vajaan 24 vuoden ikäisenä.

Perheen kesäpaikka Heimo Lohjan Jalassaaressa oli Saiman rakkain paikka maan päällä. Siellä hän vietti kaikki kesänsä yhtä lukuun ottamatta. "Suorastaan ihmettelen että on olemassa niin paljon ihmisiä, jotka nöyrästi tyytyvät muihin kesäpaikkoihin", kirjoitti Saima itse omaelämänkerrassaan, joka julkaistiin hänen kuolemansa jälkeen teoksessa Aleksis Kivestä Saima Harmajaan (WSOY). "Koivikkohuvilassamme Heimossa on mieleni aina onnellisin ja tasapainoisin. Melkein kaikki luonnonrunojeni kesäiset aiheet ovat näiltä seuduilta."

 Saima syntyi kansantaloustieteilijöiden Leo ja Laura Harmajan perheeseen. Perheessä oli 4 lasta: Outi oli Saimaa vajaa kaksi vuotta vanhempi, Tapani neljä vuotta nuorempi ja nuorin lapsista oli Kirsti.

Lapsesta asti Saima piti päiväkirjaa sekä kirjoitti runoja. Ne auttoivat häntä hänen kouluaikanaan vaivanneessa raskasmielisyydessä ja unettomuudessa. Hän itse kertoo elämäkerrassaan, että matematiikka puristi aivoja ulkoapäin ja runous alkoi puristaa sisältäpäin.

Saima oli lapsena reipas villikko, poikatyttö, vahva, jopa isokokoinen. Luonteeltaan hän oli hätäilevä, murehti kouluasioita mutta hänellä oli paljon ystäviä ympärillään, heistä rakkain kuitenkin oma Outi-sisko. Laura Harmaja kuvaa tyttärensä luonteenpiirteitä elävästi kirjoituksessa Isossa koulussa, joka julkaistiin 1939 teoksessa Elämän auetessa.

Aluksi päiväkirjat olivat pieniä vihkoja, joista ensimmäisen Saima aloitti jo 8-vuotiaana. Osia niistä on julkaistu Saima Harmajan sisaren Kirsti Topparin toimittamassa Varhainen kevät -teoksessa vuonna 1977 sekä samoin hänen toimittamassaan Palava elämä -teoksessa vuonna 1985.

Palava elämä sisältää myös ennen julkaisematonta, mm. varhaisimman vihkosen, joka löytyi vasta näihin aikoihin. Saiman päiväkirjoja oli kaikkiaan toistakymmentä, sivuja yhteensä yli 2500. Hän piti lapsuudesta asti elämänsä jokaisena vuotena päiväkirjaa, mutta kertoo itse elämäkerrassaan, että 10-12 -vuotiaana kirjoittamisessa oli pitempiä taukoja "jolloin olin terveimmilläni enkä välittänyt muusta kuin ulkoleikeistä". Päiväkirjoja julkaistiin ensi kerran jo 1938, jolloin ilmestyi Laura Harmajan toimittamana Kootut runot ja runoilijakehitys päiväkirjojen ja kirjeiden valossa.

Saima sairastui ensi kerran vakavammin 13-vuotiaana. Hän joutui olemaan pois koulusta lähes koko lukuvuoden 1929-1930, jolloin hän oli mm. Hyvinkään parantolassa toipumassa ja isoäidin luona Juvan Kurkimäellä. Keväällä hän pääsi äitinsä kanssa ulkomaanmatkalle Keski-Eurooppaan, ja palattuaan sieltä suoritti heinä-elokuussa väliin jääneen vuosiluokan niin että pääsi takaisin oman luokkansa pariin syksyllä. Hän nautti jälleen ystävistään, nauroi paljon, tunsi olevansa vahva ja terve, teki kepposia luokkatovereiden kanssa. Mutta kuten nuoruuteen kuuluu, välillä epätoivo valtasi mielen ja hän tunsi itsensä samaksi murheelliseksi Saimaksi kuin edellistalvena. Hän sairastui keväällä pitkäaikaiseen kuumeeseen, pelkäsi joutuvansa sairaalaan, mutta pääsi kuitenkin Heimoon kesän alussa. "Näitä onnellisia päiviä ei kukaan, kukaan voi ottaa minulta. Minä olen nähnyt auringon ja pilvet ja tuulen ja vihreän maan, ja minä voin koska tahansa kutsua ne sydämestäni esiin - silloin kun se kaikki kauheus taas alkaa." (Päiväkirja 27.7.1931.) Syksyllä hän joutui jälleen sairaalaan, Nurmijärvellä sijaitsevaan Nummelan parantolaan.

Vanhempien oli joskus vaikeaa ymmärtää alituista halua kirjoittamiseen. Kun Saima toi todistuksen nähtäväksi, äiti sanoi hänen tuhlanneen kaiken energiansa päiväkirjoihin ja runoihin. Ja 13-vuotiaana Saima tilitti: "Isä ja äiti luulevat, että harrastan kirjoittamista suunnilleen samalla tavalla, kuin Outi harrastaa koruompelua tai vesivärimaalausta. Silloin tällöin aivan kevyesti ja ohimennen. Ainakaan eivät he aavista, että panen koko sieluni runoihini." (Päiväkirja 8.2.1927.) Ja vielä voimakkaammin ristiriita ilmeni keväällä 1927, jolloin Saima oli sairaana: "Katso, isä ja äiti, varsinkin äiti, ovat nyt sairauteni aikana alkaneet kiinnittää huomiota kirjoittamiseeni. He ovat siitä samalla tavalla kiinnostuneita kuin vaarallisesta kasvannaisesta, joka on ilmestynyt minuun ja joka on aivan äkkiä pienestä alusta kasvanut häiritsevän suureksi. Niin, juuri sillä tavoin he kohtelevat runoiluani." (Päiväkirja 4.4.1927) Saima rakasti kuitenkin syvästi vanhempiaan, arvosti heitä, samoin kuin vanhemmat lapsiansa. Keskeiset perhesiteet olivat kiinteät, huolehtivat, hellätkin. "Rakkaat, rakkaat vanhemmat, miten paljon te olettekaan kärsineet poloisen ruman ankanpoikasenne takia. Heidän vuokseen, hyvä Jumala, heidän vuokseen, auta minua tulemaan joutseneksi!" Saima kirjoitti toukokuun lopulla 1927.

Saima ihaili varhaisnuoruudessaan Tulenkantajia, johon johtohahmoina kuuluivat runoilijat Katri Vala ja Erkki Vala, Elina Vaara sekä nuori Mika Waltari. Hän lähetti runojaan Nuoren Voiman Liittoon jo keväällä 1927, 13-vuotiaana. Nuori Voima -lehdessä julkaistiin kaksi Saiman runoa, Huhtikuun sade ja Mietelmä. Nämä ovat hänen ensimmäiset julkaistut runonsa. Tammikuussa 1928 hän sai tietää että hänet on hyväksytty Nuoren Voiman liiton jäseneksi. Hän tunsi nyt kuuluvansa joukkoon joka ymmärtää häntä. Hän alkoi valmistella hopeamerkkinäytettään ja lähetti sen liittoon tammikuussa 1929 mutta ei itsekään uskonut sitä hyväksyttävän. Niinpä Saiman päiväkirja sai huhtikuussa 1929 vuodatuksen, kun Mika Waltari soitti ja pyysi käymään, "vaikka hänen lausuntonsa olikin kyllä vähän ikävä". Hän kertoi hylänneensä Saiman kokoelman etupäässä sen takia että se oli liian pitkä ja siinä oli liian paljon runoja.

"Hän sanoi että kahdeksasta yhtä aikaa saapuneesta näytteestä oli minun lupaavin, että minussa on hyvin paljon mahdollisuuksia ym. ihanaa. - Ei ole meidän tietääksemme ketään muuta, johon voitaisiin kiinnittää niin paljon toiveita kuin teihin. - Olen hyvin, hyvin onnellinen!" kirjoittaa Saima päiväkirjassaan 7.4.1929. Vierailu Mika Waltarin luona sai Saiman vanhempien tunteet kuohumaan. He eivät hyväksyneet, että 15-vuotias tyttö lähtee yksin nuoren poikamiehen asunnolle, se oli täysin vastoin sen ajan sopivaisuuskäsityksiä. Leo Harmaja kohtasi Saiman eteisessä kun tämä oli lähdössä:" Kirjoittaminen ei ole sinulle vielä muuta kuin ajanviete, joka on noussut päähän." - "Se on elämä!" vastasi Saima isälleen.

Syksyllä 1931 hän lähetti uudelleen runonsa hopeamerkkinäytettä varten Nuoren Voiman Liittoon. Hän pohti päiväkirjassaan runon tekemisen onnea ja tuskaa: "Oi mikä tehtävä! Jännityksessä ja kivussa synnyttää runo, taistella se esiin hämärästä, panna siihen oman sydämensä värinä ja tuli. Ja sitten - alati, alati - hylätä se, astua sen yli, polkea se jalkoihinsa. Ja tätä on kestänyt jo kuudetta vuotta." (Päiväkirja 8.1.1932.)

 Myöhemmin Saiman vartuttua hän ei enää nähnyt ihailun aihetta Tulenkantajissa. Hänen mielestään he elivät epäsiveellisesti, ryyppäsivät ja rellestivät. Saima itse etsi henkisempää olotilaa ja kaipasi rauhaa ja hiljaisuutta luomistyölleen.