Heikki Willamo

Karjalohja, Lohja

Heikki Willamo on  lastenkirjoissaan yhdistänyt luonnon ja eläimet harmoniaksi ja rauhallisuudeksi. Paitsi loistavana luontokuvaajana hän osaa myös kirjailijana luoda lukijalle koskettavan ja elävän tunnelman, viedä lukijan mukaan luontoon.  Hän kuvaa pieniä eläimiä ja kertoo niiden selviytymisestä luonnon ankarissa oloissa hellyttävästi.  Tintti ja Tiiteri (1989) on töyhtötiaispariskunta, joka yrittää selviytyä varpuspöllön kynsistä. Tuohimetsän kätköistä löytyy sopiva pesäpaikka, johon Tiiteri valmistaa pehmeän pesämaljan ja hautoo viittä munaa. Kun työhtötiaisenpoikaset kasvavat ja oppivat etsimään jo itse ruokaansa on aikaa myös seurata pöllönpoikien ensi yrityksiä lentoon lähtemiseksi. Eivät ne kovin vaarallisilta vaikuta, Tiiteriä naurattaa moinen räpistely. Kun kesä on loppu, voi Tiiteri todeta tyytyväisenä: "Pöllö menee ja talvi tulee. Onpahan sitten siinäkin asiassa jotakin hyvää."

Käpytalvi (1990) jatkaa Tintin ja Tiiterin elämää Tuohimetsässä ja kuvaa yhtä luonnon suurista  ihmeistä ja olemassaolon taisteluista: pienten tiaisten selviytymistä ankarassa pakkasessa. Lukijalle välittyy myös paljon asiatietoa, miten selviytyminen ylipäätään on mahdollista.

Viljami Vaivaishiiri (1988) ja Viljami ja Piilolan väki (1996) kertovat pienestä vaivaishiirestä. Viljami joutuu etsimään yhdessä Viivi-hiiren kanssa uuden kotipaikan, kun Kotoniitty ja Olkinotkon Ohrapelto käyvät liian vaarallisiksi. He päätyvät Piilolaan, vaivaishiirten paratiisiin. Myös Siiri Sopulin syksyssä (1998) kuvakulma on maasta käsin. Luonto näkyy kuvissa ruohonjuuresta ja mittasuhteet muodostuvat pienen olion näkökulmasta suuriksi. Siiri Sopuli on siniharmaa metsäsopuli, joka isoksi vartuttuaan huomaa kaikkien lajitovereidensa mennä viilettävän ohitseen, myös vanhusten. Pian se huomaa itsekin, että sen on lähdettävä muiden mukaan. Oli alkanut sopulivaellus. Matka oli pitkä, täynnä vaaroja, niistä hirvittävin metsätyökone joka hävitti tutunoloista, rauhallista metsää sen ympäriltä. Vaellus päättyy takaisin kotimetsään, ja sopulivanhus kertoo Siirille ja tämän ystävälle Sammolle tarinan siitä, miksi sopulit lähtevät kulkemaan.

Kultaturkki (2000) on pieni ketunpoikanen joka ilmestyy neljän sisaruksensa kanssa Veeran, Oskarin ja heidän enonsa näköpiiriin. Kettupesueen varttumista seuraavat lapset joutuvat lopulta toteamaan, että ketut ovat kettuja, niiden on osattava varoa maailman vaaroja. Ihmisten kaveriksi niistä ei oikein ole.

Willamon lastenkirjat herkkine, taiteellisine luontokuvineen ovat vahva kannanotto luonnon säilymisen puolesta.

 Kaakkurin huutoon (1994) Willamo on koonnut kappaleen luontopäiväkirjaansa. Hän aloittaa teoksen näystä mykistävimmällä: kaksi kurkea suolla. Ne huutavat kaulat taakse jännittyneinä ja ilmoittavat reviiristään. Willamo kuvaa kaikkia metsän eläimiä yhtälailla arvostaen ja kunnioittaen. "Jos on koppelossa kauneutta ja ukkometsossa karismaa, löytyy molempia myös pikkuisesta peukaloisesta," hän kirjoittaa. Mutta  Willamo kohtaa suurten kuusten katveessa makaillessaan itse kirjan päähenkilön, siis -eläimen: "Hurjaa ulinaa, mylvimistä ja venytettyjä valituksia. Kuin suon pahat voimat olisivat äityneet kiukkuisimmilleen. -- Se on kaakkurin huuto!" Willamo seuraa kaakkurilammen tapahtumia parin vuosikymmenen ajan ja joutuu toteamaan jälleen luonnon muutoksen: se mikä ennen oli aavaa, on nyt kasvanut umpeen, toisaalta ympäröivät metsät on hakattu rikki, horisontissa näkyy suuria aukkoja. Sekä suo että metsä ovat käyneet pieniksi.

Haukkametsä (1998) vie lukijansa vankkaan kuusi-sekametsään, ympäristöön, jonka kanahaukat valitsevat kotimetsäkseen. Teoksen valokuvat ovat pieniä taideteoksia, jokainen erikseen, mutta väliin pari yhdessä muodostavat kehykset kirjan tarinalle. Oman mielenkiintonsa kuvattavaan luontoon ja sen tapahtumiin tuo seikka, että haukkametsä on Etelä-Suomessa. Metsän kuvaaminen ja sen eläimistön esittely eivät vaadi Pohjois-Suomea tai Kainuuta lähtökohdakseen. Kuvat ovat hämyisiä, luovat tunnelman siitä metsästä jossa lukijakin on kävellyt mutta ei itse osaa sitä kuvata. Koska ei näkevin silminkään näe niitä asioita joita luontokuvaaja näkee.

Ison karhun alla (2001) -teoksen luontokuvat ovat Antti Leinosen, teksti Heikki Willamon. Kahden ammatti-ihmisen luontokirja on kirjojen aatelia:  hämyisät kuvat metsän kuninkaasta ja Willamon tarinat muodostavat yhdessä kauniin luontokirjan, mutta tuloksena on myös sadunomainen tarina vaikkapa ääneen luettavaksi.

Hirven klaani (2005)

Huuhkajavuorella (2008)

Vuosi metsässä (2012)