Heikki Willamo

Karjalohja, Lohja

Kun lapset ovat asettuneet suureen vierassänkyyn, eno ryhtyy kertomaan: "Kaikki alkoi eräänä kesäkuun alun päivänä. Olin kävelyllä ja kuljin niityn laitaa, vanhalle ladonrötiskölle vievää polkua. Muistatte varmaan sen kallellaan olevan rumiluksen, jonka edustalla kasvaa kauniita niittykukkia."

Lapset nyökyttävät, ja eno jatkaa: "Kun tulin ladolle, näin heinikossa leikkiviä ketunpentuja. Nekin huomasivat minut ja säntäsivät lattian alle kaivetun pesänsä uumeniin. Piilouduin suuren kuusen suojaan, ja kohta ensimmäinen utelias kuono pisti esiin kivijalan kupeesta. Ensin viiksekäs kuononpää, sitten pikimustat silmät ja suuret korvat. Lopulta ketunpoika tuli kokonaan ulos. Sitä seurasi toinen, ja kohta ladolla temmelsi viisi virkeää pentua.

Pennut pitivät lystiä. Ne rymysivät ladossa, ravasivat seinänraoista sisään ja ulos, hyppivät kivillä ja tutkivat seinustoilla lojuvia romuja. Aina välillä joku uupui ja otti nokoset, mutta sitten leikki taas jatkui.

Yksi oli muita rohkeampi ja teki retkiä metsään. Se kulki niityn laitaa, pelästyi jotain rasahdusta ja pinkoi täyttä karkua takaisin muiden luo. Uteliaisuus veti pennun kuitenkin uudelle tutkimusretkelle. Se loikkasi suuren keon päälle tähystämään, istui siinä hetken, mutta ampaisi sitten äkisti pystyyn ja säntäsi pesää kohti. Kohta se pysähtyi raapimaan turkkiaan ja luimisteli keon suuntaan.

Kotimatkalla minulle selvisi syy pennun säikähdykseen. Se oli valinnut muurahaiskeon tähystyspaikakseen ja saanut takapuolensa täyteen kiukkuisia muurahaisia. Taisi oppia kerralla, että joukkovoimalla pienikin voi puolustaa kotiaan.

Seuraavana aamuna päätin käydä ladolla katsomassa, vieläkö ketut ovat paikalla. Viimeisessä polunmutkassa olin törmätä koko perheeseen, emoon ja viiteen pentuun. Emo tuijotti minua hetkisen hölmistyneenä. Sitten se säntäsi metsään kolme pienokaista kintereillään. Kaksi viimeistä pentua teki sen sijaan täyskäännöksen ja kirmaisi takaisin ladon alle.

Kettuemo oli haistanut iltaiset jälkeni ja oli viemässä jälkikasvuaan varaluolaan. Sen on kettujen tapa, ne ovat epäluuloisia eivätkä siedä ihmisten uteliaisuutta pesällään. Jätin ketut omiin oloihinsa ja lähdin kotiin."

Eno nousee sängystä, peittelee lapset ja toivottelee kauniita unia. Ovella hän vielä pysähtyy ja sanoo mietteliäänä: "Niiden kahden ladon alle kipittäneen pennun kohtalo jäi kyllä vaivaamaan mieltäni. Mikseivät ne juosseet emonsa perään niin kuin muut?"

Kultaturkki, 2000. S. 11.

Kanahaukkojen pesän suunnasta kuuluu voimakasta kiljuntaa ja kun myöhemmin aamulla teen tarkistuskäynnin, pesässä näkyy uusia risuja. Yhdellä naaraan viimekesäisistä ruokailupaikoista liehuu muutama tuore pyyn untuva sekä hieman vanhempaa oravankarvaa. Koiras on tuonut ensimmäiset kihlajaislahjansa. Se lihottaa puolisoaan ja todistelee olevansa ammattimies, joka kyllä pystyy huoltamaan suurenkin perheen.

Haukat huutavat taas, tällä kertaa aivan lähellä ja veri syöksyy kuumana päähäni. Nyt se alkaa, tästä eteenpäin haukkojen elämä keskittyy neljän kuukauden ajaksi pesän ympärille. Soidinjakso, haudonta, pesäpoikasaika ja lopulta heinäkuun maastopoikaset; kaikki hyvässä järjestyksessä ja yhdestä paikasta tavoitettavissa.

Olen valmiina heittäytymään mukaan haukkojen elämään, sen jokavuotiseen huipentumaan. Syntymän, kasvun. huolenpidon ja oppimisen huikeaan jaksoon, joka lopulta johtaa uuden elämän itsenäistymiseen ja lähettää tästä metsästä maailmalle haukkasukupolven - ties kuinka monennen.

Olen kaukana öisistä sieluntiloistani. Nyt suunnitelmia tekee valokuvaaja ja tiedonjanoinen luonnonharrastaja. "Saaliinvaihdosta olisi vihdoin saatava kunnon kuva. Siinä vinossa konkelossa kun haukka istuisi ja kiljuisi..." Ottamattomia valokuvia, kysymyksiä vailla vastausta. Kanahaukkojen elämässä kumpiakin onneksi riittää. Kuinka tylsää olisikaan tietää kaikki, tai edes kuvitella tietävänsä.

Kotimatkalla viivähdän lammen rannassa. Se on vielä märän jään peittämä, mutta päivän puolella mättäänharjat jo kurkistelevat tummina lumen keskeltä ja tupasvillan ensimmäiset nuput työntyvät esiin. Elottoman näköinen muurahaiskeko on sekin paljastanut kylkensä ja imee auringon lämpöä, joka hitaasti tunkee syvälle pesään herättäen sen asukkaat uuteen kevääseen.

Istahdan maapuulle keon viereen. Tunnen, miten lämpö tunkee sisääni samalla tavalla kuin muurahaiskeon uumeniin. Tuhannet suunnitelmat pyörivät yhä päässä. Miksi ihmisen on aina elettävä tulevaisuudessa? Suunniteltava huomista ja seuraavaa viikkoa. Ensi vuonna teen sitä ja tätä!

Mitä vikaa on tässä hetkessä? Jos olisin haukka, istuisin auringon läikässä päivän ateriaa sulatellen ja antaisin ajan kulua. Kuulisin metsän pienet äänet, nitinät ja rasahdukset, tuulen tohahdukset. Antaisin silmien painua, torkkuisin autuaan laiskana, pitkästymättä. En murehtisi huomista päivää enkä haaveilisi pyypaistista vatsan ollessa täynnä oravaa. Luottaisin itseeni ja olisin hengissä, vahvasti juuri tässä hetkessä.

Yritän saada kiinni öisestä ketustani, mutta se on laukkonut tavoittamattomiin. Aivot tekevät liikaa työtä. Muistutan itselleni, että kaikista hienoista suunnitelmista huolimatta haukkojen elämä sekoittaisi todennäköisesti pääni. Haluaisin liikaa, yrittäisin ehtiä joka paikkaan ja syksyn tullen huomaisin, kuinka vähän jäi käteen - muistojen lisäksi.

Haukkametsä, 1998. s.44