Hannu Niklander

Karkkila, Vihti

Runo esikoiskokoelmasta Kotiinpäin:

Ampuma-asento hangessa maaten:

Kiväärin hihna
pitää näperrellä rannetueksi,
Saakeli kuinka sormet kohmeessa.
Maalitaulut nousevat,
ihmisen muotoiset, mustaa pahvia,
ehdimme laukaista
ennen kuin livahtavat takaisin.
Kersantin johdolla paikataan reiät,
lääkitään hahmot teloituskuntoon,
ja taas rämmimme tähtäyspaikalle.
Kaksi viikkoa sitten
yläpetin alokas kauhisteli
ihmisenkuvaan tähtäämistä.
Tänään kiroaa:
Eihän noista kuvista
pääse edes ampumalla,
oikeat äijät sentään loppuisivat.

Runo kokoelmasta Maakuntalaulu:

Isäntä ähkäisee,
painaa selkänsä ja pyyhkii
kumiterästä saven
sementtirapun kulmaan.
Viileässä eteisessä tuoksuvat syksyn omenat,
lämpimässä kyökissä emännän kahvi.
Jos lehmä karkaa laitumelta
sen saa kiinni kun aikansa jahtaa.
Kun meijerit karkaavat talonpojilta
joutuu itse jahdattavaksi.

Runo kokoelmasta Kauniisti niiaava tytär:

Nyrkkikulta
Vihkisormus heijasteli kesäyön auringon,
enojen valkoiset paidat ja Elysée-lasit
jotka helisivät kuohuvaa naurua.
Naarmuinen sormus nyrkin keulassa,
puskutraktorin aura kivikossa,
pirstoo vaimon hampaita,
raivaa erolle tietä.

Runo kokoelmasta Suksien surujuhla:

Sitten vanhana
kun puen palttoota ylleni
kaulus tahtoo kumminkin
aina jäädä ryppyyn.
Autat sen suoraksi
huolehdit kepin käteen.
Ja sinä saat nojata
kyynärpäähäni
kun kävelemme lehdetöntä kujaa
äskeinen kahvinmaku suussa.

Katkelma Hannu Niklanderin novellikokoelmasta Leskimiehen kevät (2000), novellista Kahden miehen symposium:

– Minä olen kovin odottanut tapaamista. Se oli niin leppoisaa kun poikkesit laitoksella, silloin kun juotiin kahvit ja tehtiin sinunkaupat, professori sanoi ja ajoi ohi tienhaarasta.
   – Tuosta olisi pitänyt kääntyä seurakuntatalolle, sanoi maisteri, joka istui kartta kädessään.
   – Täytyy etsiä uusi reitti. Sitähän se on koko elämä, professori vastasi ja totesi, että jälleen on kielletty ajosuunta. Sitten avautui vasemmalle iso vehreiden vaahteroiden reunustama katu. Professori käänsi reippaasti rattia ja lähti ylämäkeen.
   Ensimmäinen vastaantulija, pakettiauto, jarrutti ja antoi tietä. Ällistyneen näköinen nainen katsoi tuulilasin takaa ja ohjasi jalkakäytävälle.
   – Kyllä nyt ollaan yksisuuntaisella kadulla, maisteri huomasi.
   – Jopa on kerta kaikkiaan inhottava tilanne.
   – Ei tässä auta muu kuin ajaa eteenpäin, maisteri sanoi. Professori meni ratin takana valppaan eläimen näköiseksi. Kun iso kuorma-auto ajoi vastaan, oli professorin vuoro väistää nurmelle.
   – Kyllä nyt sattui pahempikin erehdys, hän päivitteli ennen kuin löysi harjun lakea myötäilevän valtakadun. Siellä ajettiin kovaa. Maisteri seurasi peloissaan, kuinka professori lopulta pääsi oikealle kaistalle.
   Seurakuntatalo löytyi melko vähällä hakemisella.
   – Olisipa se ollut näky kun olisimme saapuneet poliisit perässämme kirkkokahville, professori naurahti autoa lukitessaan.
   – Yhden asian tässä oppi, arvaas Pekka minkä? Maisteri kysyi.
   – Vähintäänkin yhden. Mutta mitä sinä tarkoitat?
   – Maantiellä ei yhteiskunnallinen asema paljon paina. Nokkakolarissa ovat tohtorit ja rovastit tasa-arvoisia metsureiden ja leipurioppilaiden kanssa.