Matti Lehtikangas

Vihti

Matti Lehtikangas kirjoitti jonkin verran runoja jo olleessaan maalarina, mutta varsinainen sysäys kirjoittamiselle tuli eläkkeellä. Eläkkeelle siirtymisen jälkeen Lehtikankaan valtasi tyhjyyden tunne, jonka hän purki kirjoittamalla runoja. Aiheet runoihin tulivat omista tuntemuksista ja elämänkokemuksista.

”Runoni syntyvät yhtäkkiä, eikä niiden ajatusta pysty enää sen jälkeen muuttamaan. Olen tunnerunoilija, joka ei väkisin tekemällä saa mitään aikaan”, luonnehtii Matti Lehtikangas itse tyyliään. Vasta noin 50-vuotiaana runoilun aloittanut Lehtikangas ei pysty itsekään nimeämään niitä syitä, minkä vuoksi ”oppimaton maalari”, yhtäkkiä ryhtyi kirjoittamaan runoja. Yksittäisen runon syntymisestä hän sanoo: ”Tämä on minulle ainoa tapa saada asiat esille”. Toisinaan menee pitkiäkin aikoja, jolloin Lehtikangas ei lainkaan koske kirjoituskoneeseen.

Lehtikangas on kertonut pitäneensä paljon runoista jo lapsena ja lukeneensa niitä läpi elämänsä. Runous on tuntunut omimmalta ilmaisumuodolta. Lehtikankaan mielestä runolla voidaan sanoa hyvinkin merkittäviä asioita lyhyesti, ja nasevasti. Hän on todennut, että ”ei minulla olisi pitkäjännitteisyyttä proosan kirjoittamiseen.”

”On tärkeää, että kun jotain kirjoittaa, ei jätä sitä pöytälaatikkoon, vaan pyrkii tuomaan sen esille. Jos itse luulen että pystyn antamaan jotain muille ja yhteiskunnalle, toki pyrin työni esittämään”, sanoo Lehtikangas.

Runoilija on sanonut lukevansa paljon. Kotimaisista runoilijoista suosikkeja ovat olleet Arvo Turtiainen, Pentti Saaritsa ja Matti Rossi. Lehtikankaan mukaan heidän tekstinsä tuntuvat tutuilta, koska hän pitää itseään työläisrunoilijana. 

Mielikirjailijoikseen Lehtikangas on ilmoittanut Jack Londonin ja Ernst Hemingwayn. Myös suomalainen ja venäläinen kirjallisuus ovat kiinnostaneet häntä. 1970-luvun lopulla Lehtikankaaseen vahvimman vaikutuksen teki turkkilainen Nazim Hikmet ja chileläinen Pablo Neruda.