Hannu Simpura

Lohja

Neljäs kalamatka:

Porkkala, perjantaina 30. toukokuuta

Illan sää on tyven ja sees. Saapuessa paistoi helle eikä viileä tule vieläkään. Meri kyllä hohkaa koleutta vastapainoksi tähän kivikkosaaren laakealle kalliolle.

Ruskeanharmaa kevätvesi ui kapean salmen. Hain rantaviivalta haahkan untuvan. Laine hikoaa liioissa vaatteissa. Kolealla hän sitten karaistuu puolipukeissa.

"Jatketaanko pappapyyntiä?" kysyn. Lähitalon kissa ui taas kohti perimäluotoa, joutsen lipuu näkymättömistä ja paukauttaa nokaniskulla kotieläimen upoksiin.

Laine mutristaa suuta, tarttuu vapaan mutta laskee uudelleen vierelle. Käsi muistaa vavan taipumisen taakse ja lähdön kiihtyen eteen. Siima vapautuu ja uistin vetää perässä, hidastuu, putoaa ja vajoaa ennen kuin siima kiristyy kun kela aloittaa hyörinän. Suloisinta vavassa on korkista vuoltu kädensija ja siiman ulottuvan ulostulon tunto.

"Turhaan täällä vavat viuhuu", Laine sanoo alakuloisesti. "Levä kukkii veden niin helvetin ruskeaksi. Etkä sinä ole kiinnostunut kalastamaan." Laineen masennus on kestänyt viimekertaisesta kalamatkasta. Ei häntä innoita. Ei kun kala ryntää saalisvesille iskemään harkinnatta. Meren elävä velloo ja suuri vainoaa pientä ja pieni saalista. Vedessä kuohuu taistelun kenttä, vatsat täyttyvät ja kauhu ja riemu ja ahneus vuorottelevat ja lokit kirkuvat pinnan yllä ja haahka sukeltaa simpukoille, väistää haukea joka hamuaa linnun siipeä, irrottaa pohjasta levätulpan ja pakottaa hyönteiset piilosta. Rantaan hiipinyt taimen lyö kolmipiikkiin ja törmää seisovin silmin takaisin syvälle josta kumppani kiihdyttää samalle aikeelle mutta aistii kesken hyökkäyksen madon huulessa, kiekkaa tyhmän ympyrän ja palaa vapisemaan lähtöpaikkaan. Yhtä äkisti ovat vaaninta ja takaa-ajo ohitse. Pinnanalinen tyntyy, jätökset vajoavat. Meri virtaa. Lokit laskeutuvat luodon nokkaan suorimaan kaulaa, varis puunlatvaan ja hankaa suupielestä haahkanmunan kuoripalan.

Laine kohottautuu haistelemaan meren mausteista tuoksua. Näkee vesikivet. Minäkin näen. Lainekin näkee joutsenen sulan purjehduksen kissantappopaikalta ja sulkee silmät. Minun on jano. Juon päivässä kymmenenkin litraa vettä, viileää vettä. Mutta hukkuminen hirvittää. Ankkuria laskiessa köysi kietoutuu jalkaan, teräs vetää syvään. Pidän puukkoa vyötäisillä veneessä. Olen harjoitellut köyden katkaisemista henkeä pidättäessä. Kelluu myös verkkoja. Vene kaatuu, verkko lamaannuttaa ja vesi täyttää keuhkot. Pahin on pitkäsiima, sukelluksissa ei näe koukkuja jotka takertuvat ihoon ja silmiin. Ne nykivät verisuonissa kuin iilimadot.

Kohta Laine patistaa masennuksissa veneelle. Haavia ei tullut, Laine jätti sen tahallaan autoon.

"Kirjoita tämä", hän sanoo vaisusti. "Affena ii, nappa kii ennenku kräkäkiiski kerkkii."

"Kirjoitan." Hiljaista. Aistin kivekset ruumiin ytimeksi. Pelkään että siellä tapahtuu peruuttamattomuuksia ennen kuin ehdin lisääntyä. Kiveksissäni alkaa hidas, kipeä syke.

"No mintä Reidar sanoi hauesta oikealle Helmuthille?" Laine kysyy.

"Häntä ei hauki kiinnosta."

"Eikä meitä sen porvarin hyttyshommat."

En saa sanotuksi. Särky hengästyttää. Näin eilen Laineen vieneen Simpuralle ikkunaan näytepurkkejani. Sanoin niistä Simpuralle joka henkäisi ja nauroi mutta sellaisella soinnilla joka kelvottoman pojan isältä pääsee. Simpuran luota kävelin toimistoon. Oli keskiviikko ja Reidar vieraili.

"Olisiko sinusta väärin tappaa niin kookas emokala turhan vuoksi?" kysyin.

Reidar painoi ikkunalla seistessä samettiverhon vatsaan. Kääntyessä hänellä kupli sylki suupieltä.

"Mooses on Mooses ja hauki on kala." Reidar istuutui. "Mahaa särkee." Hän katsoi minua syyttäen, röyhtäisi ja pyyhki hihalla silmät. "Tarjoan lounaan."

"Kyllä minä tarjoan."

"Jos minä nyt kumminkin tarjoan kun kerran lupasin. Etkö sinä selvää lausetta käsitä?"

Suljin toimiston, lähdimme kaupungille. Simpuran poika osti torimyyjältä savusilakoita. Työnteli suussa edestakaisin aikomattakaan syödä. Hän ruokki sylkisillä kaloilla lokkeja kun vilkuilin taakse mutta Reidar katseli minua jotenkin lohduttomana.

"Liha maistuu nykyään vastenmieliseltä minun suussa. Niin kuin halpa kala", Reidar murahti kalaravintolassa ja röyhtäisi rasvaisesta lohirullasta. Hän katsoi minua haarukka ja veitsi pystyssä pöytää vasten.

"Lohi maistuu oikein hyvältä ja terveelliseltä", sanoin. "Mutta tällaiset ruuat ovat työläitä valmistaa . Ja niistä jää tunkkainen haju. Pitäisi palkata tottunut ja siisti taloudenhoitaja."

"Jätä sinä hoitajamummot Lainetta silittämään. Täytyy mennä naimisiin", Reidar sanoi. "Yksinäinen mies ei osaa katsoa eteenpäin. Minä katson aina eteenpäin."      

"Uskotko sinä ikuiseen kiertokulkuun, Reidar?"

"Ei tässä mitään paimentolaisia eikä vouhottajia olla!" Reidar jätti loput syömättä ja paineli vatsaa. "Pitää huolehtia siitä että on kelle antaa ja että riittää antamista. Sitä se eteenpäin katsominen merkitsee. Se sinun sydänystäväsi Laine ei huolehdi tavaroista vaan pyrkii tuhoamaan kaiken että joutuisitte molemmat muiden hoidettaviksi. Se lainailee sinulta, minä huomasin sen jo ensi käynnillä. Ottiko hän sinulta amerikkalaisen vavan toimiston sienältä?"

"Otti", vastasin. "Annan mielelläni. Olen pienestä lähtien oppinut antamaan."

"Et sinä mielelläsi anna. Mies ottaa eikä anna. Sinä elätät loista kotonasi kun et uskalla ottaa avainta pois. Roskajoukko ravaa siellä. Sellaiseen se johtaa sinun kiertokulkusi."

"Hän rakentaa pyynnöstä hyllyjä. Hän maksaa sillä velkoja."

"Niin, sinä olet lapsellinen. Hänhän antaa Simpuran juoksennella asunnossasi kuin kotonaan ja myy sinulta vehkeet sille huoltomiehelle. Sitten muka pärjää kilpailussa ja tytöt halaavat."

"Ei, kyllä Laine aikoo osallistua omillaan. Hän suunnittelee uudenlaisia välineitä haukijahtiin."

"Älä sinä aina höpötä. Siltä mieheltä puuttuu siima kelasta, tyhjää se veivaa." Reidar pyyhki suun ja röyhtäisi. Se koski. Hän kumartui kuivaamaan ruokaliinalla silmät. "Ruuan päälle särkee tästä", hän sanoi hieroen sydänalaa. Hän hengitti syvään ja tarttui käteeni: "Ei kai se ole se Laine mikään naistenmies?"

"Kyllä hän saattaa olla. En minä tosin osaa katsoa naisen silmin."

Reidar päästi otteen ja hengitti suu auki. Minunkin tuli tukala katsellessa ja pohkeet muuttuivat raskaiksi. Housuihin kihosi hiki, levitin jalkoja. Ajattelin naimisissa oloa. En halua joutua päälle käyvän naisen kanssa vuoteeseen. Sinä ymmärrät minua. Äsken kuvittelin että veneesi kaatui, löit pään ja jäit kellumaan vuonoon. Kalastajat luulivat sinua kuolleeksi hylkeeksi ja nostivat heittokoukuilla. Minä ajoin paikalle nopealla moottoriveneellä ja jäin irrottelemaan koukkuja lihastasi.

Kynä lipesi kun Laine huusi.

"Mitä siellä on?" kysyin.

"Ei siellä mitään ole", Laine sanoi harmissaan ja istuutui katselemaan jalkoja.   

Nostin kiikarin kohden lounasta. Poriseva ääni muuttui näkyväksi: hanhiparvi läheni horisontista rannikkoa pitkin ja kohden koillista. Kun taivas oli täplittynyt linnuista, nousi etäisten saarten takaa toinen laaja parvi. Valkoposkihanhien haukahteluakin kuului. Vielä nyt vihkoon kirjoittaessani lentävät huojuvat nauhamaiset parvet ylitse ja ulompaa mereltä.

"Nyt vedetään haukia", Laine sanoo kovalla äänellä.

"Hiljaa tai otan sinulta avaimen. Ääneni soi pehmeänä. Tämä on hyvää ja kaunista. Pahuuden yläpuolinen lohduttaa. Olet hylännyt vanhan ja pahan. Olet sen yläpuolella kuin keveä ilma. Juuri näin meidän tulee suhtautua toisiimme. Riemuitsen etukäteen kertomastasi totuudesta joka mahdollistaa uuden elämäni kelvollisena miehenä.

Olemme nyt katsoneet Storsvartössä puoli tuntia muuttoa paljain silmin ja kiikaroiden. Laine korjailee rikkomaansa kelaa. Kävin Porkkalassa toissapäivänäkin mutta ilman kalastusvälineitä ja kelaa. Lähdin tänne kohta Reidarin tavattuani, odottamaan hanhien muuttoa. Ensin soutelin, mutta kun moitin  kevätlinnustukseen ryhtynyttä nuortamiestä ja tämä paukutteli käsiaseella aivan veneeni vierelle, palasin rantaan. Istuin kalliotasanteella selkä vasten Ruijan suuntaa. Kuulostelin koko hitaan illan, hanhet eivät tulleet. Simpuran poika käyskenteli niitynreunaa. Hämärän syvettyä hän vihelsi pitkin äänin. Se hermostutti. Kohta häntä oli mahdoton erottaa ympäristöstä mutta vihellys kaikui ja sitten imevää lotinaa kun hän kaiketi käveli vetelää ojanpohjaa.

Helmuth Kalastaja ja seuralaiset, 1993, s. 43-49