Hilja Haahti

Lohja, Sammatti

"Reippaasti hän lähti nousemaan rantapengertä, ympärillänsä korkeitten koivujen ja mäntyjen tuuhea holvikko. Kuinka kaunista täällä onkaan! Ei mikään paikka maailmassa voinut olla Sammatin veroinen eikä mikään Sammatin talo niin viehättävä kuin Niku, oma lapsuuskoti. Hän kumartui poimimaan muutamia vanamoita, tiepuolesta ja pisti napinreikäänsä. Valkopohjainen, punakukkainen karttuunipuku: ne sopivat hyvin yhteen. - Muuten, ei vanamo ole minun kukkaseni, hän tuumieli. - Se sopii Teklalle. Hän on kyllä hyvin tumma, hänen väriinsä kuuluisivat syvänpunaiset ruusut tai neilikat, mutta hänen luonteensa on vanamon lajia. Minä - mikä minä olen? Ehkä ruiskukka. Ida voi olla päivänkakkara. - Häntä nauratti. - Niin, niin, nypi terälehti, nypi toinen: onko - eikö - onko - eikö -ei hänestä tiedä koskaan! Mutta Tilda, meidän yhteinen oma ystävämme, hänen kukkansa minä tiedän, olen sen sanonutkin hänelle: hän on lehdokki, joka kasvaa varjossa ja tuoksuu niin, että riittää jokaiselle, joka lähestyy.

Elina oli tyytyväinen arviointiinsa. Hän painoi vanamonsa syvemmälle napinreikään. Pieni metsikkö loppui, tuli vastaan peltotie ja hakamaata. Sitten metsäinen mäki kohosi Nikun puutarhan porttia kohti.

Elina asteli verkkaisesti ylös viimeistä törmää. Lintujen heleä kuoro lauloi hänen ympärillänsä. Itsekin hän laulahti pienen sävelmänpätkän. Nyt käki kukkui. Hän pysähtyi, hengähti syvään. Olisi tehnyt mieli viipyä, laskeutua sammalikkoon puitten juurelle, heittää kätensä niskan alle ja tähyillä oksien lomasta taivasta, joka oli huikaisevan sininen. Oli onnellista, oli ihanaa olla terve ja nuori!

Mutta, totta tosiaan, ei nyt ollut aikaa haaveksia. Hänen oli pidettävä huolta, että tuotiin kahvia Rantatupaan.

Tuossa jo puiden lomista vilkkui Nikun rapattu valkoinen rakennus. Elina kiirehti läpi puutarhan, jossa moniväriset kukat heloittivat parhaimmillaan. Hän rakasti niitä, he kaikki rakastivat. Tantti Sofi Louisen ei totisesti tarvinnut kehottaa heitä; omasta halustansa he kolmisin täällä kilvan askartelivat, höystivät maita, kitkivät ja kastelivat. Hän ei malttanut olla silmin hyväilemättä "särkynyttä sydäntä", joka rehevänä riiputti kukantäyteisiä oksiansa joka suuntaan. He olivat ristineet sen Marian kukaksi. Puolentoista vuotta oli kulunut siitä kuin vanhimman siskon, Marian, sydän sammui ja hänet haudattiin äidin viereen Sammatin kirkkomaahan.

Täytyi koettaa pujahtaa tuvan puolelle vieraitten herrojen näkemättä, kun näin oli hiukset hapsollansa. No, eipä heistä tällä kertaa tosin suurta väliä ollut: vain Karjalohjan kirkkoherra setä Inderman ja hänen poikansa Oskar, joka auttoi isä Lönnrotia sanakirjanteossa. Oskarilla oli tietysti kyselemistä ja neuvottelemista koko ajaksi, jonka he täällä viipyivät. Toissakesänä hän oli ollut talossa oikein pitkään oppimassa tätä visaista työtä. Elina ihmetteli, eikö Ida olisi kyennyt siihen, hän joka oli aito kirjaihminen, etevä ja viisas. Mutta Ida oli aikonut kansakoulunopettajaksi ja käynyt seminaaria, kunnes viimein kevätkaudella keskeytti uhkaavan keuhkotaudin tähden. Sääli! Aina on jollakin tavalla surullista, kun ei pääse siihen päämäärään mihin on aikonut. Isä kyllä sanoo turvallisesti, että tapahtuu niin kuin Jumala tahtoo. Niin se on. Parempi, että Idan keuhkot paranivat, eikä hän kuollut niin kuin Maria, joka myöskin kävi Jyväskylän seminaaria eikä jaksanut niinkään kauan kuin Ida. Tohtori Wasastjerna neuvoi, että Idan ei enää pitäisi lähteä sinne takaisin eikä muutenkaan rasittaa itseänsä.

- Tokkohan sanakirjatyöstä rasittuu? Elina aprikoitsi. - Isä on jo yli seitsemänkymmenenkolmen vuoden vanha, tekee työtä herkeämättä ja on niin reipas, että hänen ikäänsä ei kukaan ajattele."

Hilja Haahti, Sammatin sisarukset, 1947, s. 11-13