Sere Salminen

Lohja

Miehet Pellolle! Pakinakokoelmasta Hieman iloisempi ilme, 1954

Tytöillä oli kutsut ja heillä oli hurjan hauskaa.

Eivät he tosin enää olleet leikkikouluikäisiä, hyvin kaukana siitä. Jos totta puhutaan, niin kaksi heistä oli jo isoäitiä, vaikka eivät siltä näyttäneet.

He olivat entisiä koulutovereita, jotka silloin tällöin kokoontuivat vanhoja muistojaan verestämään.

Mies yleensä ja aviomies eritoten on aivan mahdoton ilmiö tällaisissa tyttöseuroissa. Hän olisi kuin iso yksinäinen, lintaleen mennyt saapas korkeakantaisten sirojen kenkien joukossa. Useimmat miehet tämän tajuavatkin  ja pakenevat mahdollisimman kauas rouvansa kahvikutsujen ääreltä.

Mutta joskus heidän on kotiinkin palattava. Tietäen, että tuollainen vilkkaasti jutteleva ja vallattomasti naurava naisellinen rupatteluroikka usein unohtaa ajankulun, varmistaa aviomies usein kotiinpääsymahdollisuutensa soittamalla kotiin, saadakseen tietää, onko reitti selvä.

Olinpa tuollaisessa tyttöseurassa äskettäin. Kello läheni 17 ja lähtöä oli tehty jo puolisen tuntia.

"Perhe odottaa nälkäisenä." "Pitäisi mennä ottamaan silakkalaatikko uunista." "Minulla on luukeitto isolakuvussa."

Tällaisia repliikkejä sinkoili, mutta lähdöstä ei vain tullut mitään.

Ja sitten äkkiä puhelin soi.

Aviomies soittaa - arvasimme.

Ja epähienosti haudanhiljaisiksi vaieten
kuuntelimme emäntämme keskustelua.

Se oli perin niukkasanaista, mutta me     kykenimme hyvin helposti sijoittamaan     aviomiehen repliikit sulkuihin.

Tämäntapainen oli keskustelu:

Emäntämme: Haloo...Hei.

(Aviomies: Vieläkö ne muijat ovat siellä?)

Emäntämme (valoisasti): Aivan niin, kyllä.

(Aviomies: Eivätkö ne jo vihdoinkin ala häipyä?)

Emäntämme: Kyllä minä melkein luulen.

(Aviomies: Minun pitäisi jo vähitellen päästä      syömään...)

Emäntämme (asiallisesti): Sehän on selvää.

(Aviomies: Voinko neljännestunnin kuluttua olla     kotona? Ovatko ne silloin poissa?)

Emäntämme (hieman epäröiden): Niin, tuota...kyllä kai.

(Aviomies: No, minä tulen sitten ja silloin pitää talon olla tyhjänä heistä.)

Emäntämme painoi kuulokkeen paikoilleen, keräten samalla rohkeutta katsoa vieraisiinsa tavanmukainen ystävällinen emännänilme kasvoillaan. Me purskahdimme yhteisnauruun.

- Se oli aviomies, eikö ollutkin? Ja nyt, tytöt,
nopeasti pihalle, että miesparka pääsee kotiin.

Ja huolimatta emäntämme laimeahkoista vastalauseista me vedimme päällyskengät jalkoihimme, väänsimme takit niskaamme, iskimme lakit päähämme ja meluten painuimme alas.

Ja nurkan takaa me näimme aviomiehen hiipivän kotiinsa.

Mutta muuan toinen rouva teki kerran kiltille ja vähän ujolle aviomiehelleen aika katalan tempun.

Hänelläkin oli eräänä iltana tyttökutsut. Hänen aviomiehensä on todellinen kotikissa, jota kauhistuttaa lähteä harhailemaan yksin pimeään iltaan. Mutta nyt ei auttanut. Hänen oli mentävä pois kotoa, koska ´tytöt´ kerran tulivat. Hän vain häiritsi tunnelmaa.

Aviomies päätti mennä elokuviin, jonne häntä muuten ei millään mahdilla tahtonut saada. Mutta nyt hänen oli uhrauduttava.

- Mutta muista, varoitteli hän vaimolleen lähtiessään, - että kello 21 se loppuu ja sitten tulen kotiin.

- Et saa tulla, ennen kuin olen antanut sinulle merkin, sanoi hänen vaimonsa. - Voithan kävellä yhdeksän jälkeen tulla vastapäisellä kadulla siksi, kunnes näet valon sammuneen tästä kadunpuoleisesta ikkunasta. Silloin on reitti selvä ja saat tulla.

No, aviomies meni elokuviin ja tuli sieltä takaisin. Valo paloi yhä kadunpuoleisessa huoneessa. Siellä ne naiset yhä istuivat. Hän aloitti pakkokävelynsä.

Mutta sisällä istuivat tytöt ja pitivät hauskaa. Äkkiä emäntä sanoi: - Haluatteko nähdä, kuinka minä ongin mieheni kotiin?

Hän sammutti valon kadunpuoleisesta ikkunasta ja naiset istuivat pimeässä jännittyneinä odottaen ja nauraa kihertäen.

Muutaman minuutin kuluttua aviomiehen avain vääntyi lukossa ja hän seisoi valaistussa eteisessä. Ja samalla syttyi huoneessakin valo palamaan ja lauma nauravia naisia tervehti häntä.

Mutta hän, mies raasu, häkeltyi niin, että painui keittiöön ja murjotti siellä, mietiskellen naisten petollisuutta.

Eikä leppynyt ennen kuin rouva oli luvannut paistaa hänelle perunoita ja avata sillipurkin.