Henrik Ensio Rislakki

Lohja

Synnyin Hausjärven pikkupappilan kulmakamarissa, kertovat. Voihan ihminen syntyä sielläkin, ei kaikilla ole kulmakamaria ensikotineen,  useimmilla ei ole kamaria ollenkaan. Ei ole muuta kuin savimaja, puun varjo tai hyytävä kinos. Minua siis onnisti.

Sanoivat - sukulaiset, kummit ja tädit - etten ollut kaunis lapsi. Enkä siitä sitten kaunistunutkaan, sanoivat nämä samat ihmiset myöhemmin. Mutta mittaa tuli, olihan sekin sentään jotakin.

Vasta osapuilleen kolmen vuoden ikäisenä astuin älyllisten joukkoon,  tarkoitan, siitä asti muistan jotain lapsuudestani.

Muistan järven, jonka taakse aurinko laski eräänä kesäiltana.

Silloin lausuin nuo kuolemattomat sanat: "Kaunit punainen lälvi."

Perhe, joka käsitti siihen aikaan vain äitini ja isäni, sekä läsnä olleet vieraat, tulivat niin järkyttyneiksi, että muuan kummisetä lupasi minulle ratsuhevosen. Odotin sitä kaksikymmentä vuotta, ostin myöhemmin ratsuhousut, jalustimet ja piiskan, mutta hevosta ei vain kuulunut. Eikä kuulukaan, sillä kummisetä ratsastaa itse jo pilvien reunoilla - hyvä niin, sillä tuskin enää nousisin ratsun selkään.

Tämän on Santra, meidän köksä, minulle kertonut, ja hän kertoi vielä senkin, että minun ristiäisissäni tarjottiin samppanjaa. Voi olla, ettei Santra tiennyt, mitä pulloissa oli, ehkä vain mehua, sillä tuskin isä-pastori olisi halunnut väkevämpää tarjota. Ja välipä sillä, minä en kuitenkaan saanut muuta kuin sitä, mikä penskalle maistuu: äidin maitoa ylimääräisen annoksen.  (Olenkin sitä mieltä, ettei raavaan miehen sovi maitoa ryypätä: ainoa maito, minkä tuleva mies voi nauttia, on juuri  äidinmaito.)

Teimme usein retkiä luonnon helmaan - se oli muutaman sadan metrin päässä oleva kallio, maantien toisella puolella.

Siellä äiti otti esille maalausvehkeensä, kankaat, värit ja paletin. Mutta ei hän maalannut sitä maisemaa ja luontoa, jonka näki edessään, vaan jäljensi värikuvia (made in Germany). Niissä oli appelsiineja, ruusuja, pöytäkoristeita ja iki-ihania naisia.

Mutta värit tuoksuivat tärpätille, äiti oli kaunis ja kaikki se minkä hän kankaalle värjäsi oli kaunista. Kaikki on kaunista, kun on kolmivuotias.

Mutta kesken kesäisen idyllin tuli Heikki paikalle ja ilmoitti, että hevonen on valjaissa; piti lähteä pitäjälle.

Heikki tuli maankuuluksi siellä päin maailmaa, koska hän oli eteläpohjalainen ja puhui omaa murrettaan. Hänellä oli yksi ainoa rakkaus: Liisa. Ei. Liisa ei ollut naisihminen vaan jalorotuinen hevonen, orlov-rotua,  erinomainen juoksija, mutta peltotyöhön kelpaamaton. Liisa oli isoisäni häälahja isälleni, ja Heikki taas oli tavallaan lahja hänkin: hänet isäni löysi Alavudelta ollessaan siellä apupappina. Heikki seurasi perhettämme kuolemaansa saakka.

Kun Heikki ajoi pyhäaamuna isäni kirkkoon, oli koko kylä tienvieressä  katsomassa Liisan menoa.