Henrik Ensio Rislakki

Lohja

• Henrik Ensio Rislakki, kirjailijanimeltään Valentin,  syntyi Hausjärvellä
  14.2.1896 ja kuoli Helsingissä 30.1.1977 
• ylioppilas Lucina Hagmanin Yhteiskoulusta Helsingssä 1916
• opintoja Helsingin yliopistossa
• Lehtimiehen-journalistiikan opintoja Leipzigin yliopistossa 1920-21

Journalistina Ensio Rislakki teki kokonaisen elämäntyön. 1920-luvun alussa hän oli toimittajan Etelä-Suomen Sanomissa Kotkassa ja sen jälkeen Uuden Suomen toimitussihteerinä. 1930-luvun alussa hän siirtyi aikakauslehdistöön: Hän toimi Suomen Kuvalehden toimitussihteerinä ja myöhemmin 1960-luvulla päätoimittajana. 1930-luvulla hän toimi Elokuva-aitan päätoimittajana sekä Seuran perustajana ja päätoimittajana.

Ensio Rislakki hankki 1940 kesällä Lohjanjärven Huhtsaaresta vastapäätä Ahtialan kartanoa Nuotsaari-nimisen kauniin niemen. Tänne rakennettiin arkkitehti Ilkka Martaksen piirtämä huvila. Rakennus valmistui juuri jatkosodan alettua 1941. Alunperin oli tarkoituksena viettää kesät ja muut loma-ajat täällä. Nuotsaaren
piti olla myös kirjailijan rauhallisena työpaikkana. Sodan aikana ei tämä ollut aina mahdollista. Valentin toimi TK-joukoissa kirjoittaen mm. "Lapatossun tarinoita", joita näyttelijä Aku Korhonen esitti Yleisradiossa ja kotirintaman Viihdeilloissa.

Ajatus kesänviettopaikasta ja rauhallisesta työsopesta toteutui
vasta sodan jälkeen.

Valentin kieltäytyi jyrkästi matkustamisesta Lohjansaaren puukaasukäyttöisellä linja-autolla. Tapana olikin, että hän otti junakyydin Helsingistä Siuntion asemalle ja pyöräili sieltä nuo 25 kilometriä Ahtialan venelaiturille, josta pääsi soutu- tai perämoottoriveneellä Nuotsaareen.

Muutaman vuoden kuluttua tuli samaan Huhtsaareen aivan
näköetäisyydelle kirjailija Seere Salminen, nimimerkki Serp.

Näin tuon ajan ehkä tunnetuimmat näytelmäkirjailijat ja pakinoitsijat löysivät samoista maisemista rauhalliset olosuhteet luovaa työtään ja virkistystä varten.

Valentin liikkui ja matkusteli tuon ajan oloihin verrattuna harvinaisen paljon. Osa hänen tuotannostaan liittyy juuri matkoihin. Hän ideoi matkan, toteutti suunnitelmansa keräten aineistoa esimerkiksi valokuvaamalla. Monet pakinat, lehtiartikkelit ja eräät näytelmät syntyivät näiden matkojen innoittamina.

Tuotanto

Nimimerkillä Valentin Ensio Rislakki kirjoitti kymmeniä pakinoita, joiden huumori oli maassamme aivan uudenlaista. Hän toi Suomen kirjallisuuteen ns. parodisen tyylin. Esikuvanaan voidaan pitää englantilaista Stephen Leacockia. 

1920-luvulla ilmestyivät ensimmäiset pakinakokoelmat Uninen, mutta onnellinen (1928), Fiikuksen varjossa (1928) ja Herra Mackee matkustaa Suomessa (1929).

Suosittuun  Poikien seikkailukirjoja -sarjaan syntyi 1920- ja 1930-luvulla viisi kirjaa. Monet sen ajan kirjailijoista kirjoittivat näitä. Ne olivat aikansa videopelejä. Niissä oli jännitystä, eksoottisia maita ja merkillisiä henkilöitä. 

Sodanjälkeisen tuotantonsa Ensio Rislakki kirjoitti suurelta osin Nuotsaaressaan.

Valentinin kirjallisen tuotannon tärkeä alue olivat todelliset, omiin matkoihin perustuvat matkakirjat, jotka syntyivät heti sodanjälkeisinä vuosina. Tällöin suomalaisten oli melkein mahdotonta matkustella pitemmälle ulkomaille. Mielenkiinto varsinkin kaukaisia maita kohtaan oli sodan eristämässä maassa suuri. Valentinin matkakirjoista tuli erittäin suosittuja. Ensimmäinen matka suuntautui Argentiinaan, josta syntyi kirja nimeltä Mazamorra (1948). Seuraavan matkan hän teki Kanadaan ja kirjan nimeltä Tau-Wow (1950). Viimeinen näistä omiin kokemuksiin perustuvista kirjoista oli Etelä-Afrikasta kirjoitettu kuvaus Tuolla puolen Limpopon (1952).

Näytelmiä Ensio Rislakki kirjoitti kaikkiaan kymmenen ja lisäksi muutamia lyhyitä hupailuja sekä yhden operetin libreton, Miranoco. Näytelmät hän kirjoitti omalla nimellään ja niitä esitettiin satoja kertoja Suomen näyttämöillä. Useat saivat ensi-iltansa Helsingin Kansanteatterissa, Kansallisteatterissa ja Tampereen Teatterissa. Ohjaajia olivat tuon ajan nimet Edvin Laine, Arvi Kivimaa ja Eino Salmelainen.

Monistä näytelmistä tehtiin myös filmi, tuottajana oli Toivo Särkän yhtiö Suomen Filimiteollisuus. Ehkä tunnetuin niistä näytelmistä oli 1949 esitetty Ruma Elsa, josta Jorma Panula ja Rislakki tekivät myös musikaalin. Näytelmästä tehty filmi on esitetty TV:ssä useita kertoja. Rumaa Elsaa esitetään yhä maamme näyttämöillä.

Ensio Rislakin näytelmät ovat yleensä komedioita, joissa on mukana jokin vakava teema. Näytelmien huumori perustuu jyrkkiin vastakohtaisuuksiin ja iskeviin repliikkeihin. Omakohtaisiin kokemuksiin perustuvat varsinkin näytelmät Musta Saara (1957), Tapahtui kaukana (1937) ja Kunnioittaen.  Ensimmäinen perustuu Afrikan matkaan, toinen hänen jo kolmekymmentäluvulla tekemäänsä Lapin kullankaivuumatkaan ja viimeksi mainittu hänen koulukokemuksiinsa.

Viimeinen Rislakin näytelmistä on Elias (1968), joka kuvaa Elias Lönnrotin elämää Kajaanissa 1840-50 lukujen taitteessa. Näytelmän aiheen Rislakki sai äitinsä äidin siskon Lina Lislachin kirjoittamista päiväkirjoista, joissa hän elävästi kertoo sen ajan Kajaanista ja Lönnrotista, joka kuului perheen ystäviin.

Kirj. Eero Rislakki

Teokset

• Tapahtui kaukana... Kolmenäytöksinen komedia, 1937
• Syntynyt terve tyttö. Kolminäytöksinen komedia, 1941
• Rakas Wenander. Vihaan sinua, rakas. Kaksi näytelmää, 1946
• Ruma Elsa. 3-näytöksinen huvinäytelmä, 1949
• Kunnioittaen. 3-näytöksinen komedia, 1952
• Tuijottaja. 3-näytöksinen näytelmä(7 kuvaelmaa), 1954
• Musta Saara. 3-näytöksinen näytelmä, 1957
• Kuuden elämän saari, 1968
• Elias. Näytelmä Elias Lönnrotin viimeisistä
  Kajaanin vuosista. 2 näytöstä, 8 kuvaelmaa, 1968

Pienoisnäytelmät ja hupailut:

• Ässä-Tee-Römperi ja Kee-Römperi. 1-näytöksinen hupailu, 1935
• Viimeinen luku. 1-näytöksinen pienoiskomedia, 1947

 Poikakirjoja:

• Musta kilpa-auto. Kertomus reippaista pojista ja huimasta kilpailusta, 1928
• Myöhästynyt valtamerilaiva. Kertomus suomalaisen koulupojan matkasta Atlantin poikki, 1929
• Lapin kullanetsijät. Seikkailukertomus Ivalonjoelta, 1932
• Langarcian kadonnut prinssi. Seikkailukirja pojille, 1933
• Amerikkalaisen kadonneet jalokivet. Seikkailukirja pojille, 1935
• Pikajuna 11.45. Seikkailukertomus, 1937
• Iloisia satuja, 1946

 Pakinakokoelmia ja matkakertomuksia:

• Uninen mutta onnellinen. Novelliparodioja, 1928
• Sankarimatkailija. Yksinkertaisen miehen matkakertomus retkestä maapallon ympäri, 1930
• Annoksittain. Pakinoita, 1932
• Ei pidä ajatella. Haaveellisen maisterin päiväkirja, 1934
• Tuskat ja tunteet. Nuoren tuomarin tunnustuksia, 1938
• Pätkittäin. Pakinoita, 1939
• Lapatossun juttuja, 1940
• Tipoittain. Pakinoita, 1941
• Uusia Lapatossun juttuja, 1942
• Terve vaan, terve! Lapatossun juttuja, 1943
• Hyppelevät sormet. Pakinoita, 1943
• 55 parasta. Valikoima kertomuksia, pakinoita ja parodioita, 1945
• Mazamorra. Matkani Etelä-Amerikkaan, 1948
• Tau-Wow. Kanadan matka, 1950
• Sankarimatkailija. 3.p., 1951
• Tuolla puolen Limpopon. Matkani Etelä-Afrikassa, 1952
• Ah, tuskaa. Toiset 55 kertomusta, pakinaa ja parodiaa, 1953
• Pappilan häjy poika. Elämäni ensimmäisen vuosikymmenen tapauksia, 1961
• Valentinin pakinoita. 100 valittua, 1965
  

Tekstinäytteet

Synnyin Hausjärven pikkupappilan kulmakamarissa, kertovat. Voihan ihminen syntyä sielläkin, ei kaikilla ole kulmakamaria ensikotineen,  useimmilla ei ole kamaria ollenkaan. Ei ole muuta kuin savimaja, puun varjo tai hyytävä kinos. Minua siis onnisti.

Sanoivat - sukulaiset, kummit ja tädit - etten ollut kaunis lapsi. Enkä siitä sitten kaunistunutkaan, sanoivat nämä samat ihmiset myöhemmin. Mutta mittaa tuli, olihan sekin sentään jotakin.

Vasta osapuilleen kolmen vuoden ikäisenä astuin älyllisten joukkoon,  tarkoitan, siitä asti muistan jotain lapsuudestani.

Muistan järven, jonka taakse aurinko laski eräänä kesäiltana.

Silloin lausuin nuo kuolemattomat sanat: "Kaunit punainen lälvi."

Perhe, joka käsitti siihen aikaan vain äitini ja isäni, sekä läsnä olleet vieraat, tulivat niin järkyttyneiksi, että muuan kummisetä lupasi minulle ratsuhevosen. Odotin sitä kaksikymmentä vuotta, ostin myöhemmin ratsuhousut, jalustimet ja piiskan, mutta hevosta ei vain kuulunut. Eikä kuulukaan, sillä kummisetä ratsastaa itse jo pilvien reunoilla - hyvä niin, sillä tuskin enää nousisin ratsun selkään.

Tämän on Santra, meidän köksä, minulle kertonut, ja hän kertoi vielä senkin, että minun ristiäisissäni tarjottiin samppanjaa. Voi olla, ettei Santra tiennyt, mitä pulloissa oli, ehkä vain mehua, sillä tuskin isä-pastori olisi halunnut väkevämpää tarjota. Ja välipä sillä, minä en kuitenkaan saanut muuta kuin sitä, mikä penskalle maistuu: äidin maitoa ylimääräisen annoksen.  (Olenkin sitä mieltä, ettei raavaan miehen sovi maitoa ryypätä: ainoa maito, minkä tuleva mies voi nauttia, on juuri  äidinmaito.)

Teimme usein retkiä luonnon helmaan - se oli muutaman sadan metrin päässä oleva kallio, maantien toisella puolella.

Siellä äiti otti esille maalausvehkeensä, kankaat, värit ja paletin. Mutta ei hän maalannut sitä maisemaa ja luontoa, jonka näki edessään, vaan jäljensi värikuvia (made in Germany). Niissä oli appelsiineja, ruusuja, pöytäkoristeita ja iki-ihania naisia.

Mutta värit tuoksuivat tärpätille, äiti oli kaunis ja kaikki se minkä hän kankaalle värjäsi oli kaunista. Kaikki on kaunista, kun on kolmivuotias.

Mutta kesken kesäisen idyllin tuli Heikki paikalle ja ilmoitti, että hevonen on valjaissa; piti lähteä pitäjälle.

Heikki tuli maankuuluksi siellä päin maailmaa, koska hän oli eteläpohjalainen ja puhui omaa murrettaan. Hänellä oli yksi ainoa rakkaus: Liisa. Ei. Liisa ei ollut naisihminen vaan jalorotuinen hevonen, orlov-rotua,  erinomainen juoksija, mutta peltotyöhön kelpaamaton. Liisa oli isoisäni häälahja isälleni, ja Heikki taas oli tavallaan lahja hänkin: hänet isäni löysi Alavudelta ollessaan siellä apupappina. Heikki seurasi perhettämme kuolemaansa saakka.

Kun Heikki ajoi pyhäaamuna isäni kirkkoon, oli koko kylä tienvieressä  katsomassa Liisan menoa.