Hilkka Ravilo

Lohja

Kuin kansanlaulu, 1991, s. 5

Herätessään Eeva tavallisesti tiesi aamun aamuksi siitä, että ulkona liikkui valo, joka lyheni ja piteni ja viimein hävisi kokonaan äidin mennessä lyhdyn kanssa navetalle. Nyt valo ei liikkunut, se tuli pirtistä, heijastui hangesta kamarin ikkunaan. Eeva oli herännyt tunteeseen, että piti mennä pihan perälle ja siksi oli hyvä, että pirtissä paloi valo, vaikka täytyi olla yö. koska kaikki nukkuivat, Raakel ja Leena, Sylvi, Saimakin.

Kamarista pirttiin tultuaan hän tajusi: Aino oli tullut tansseista. Tavallisesti se tuli ihan hiljaa, kun tiesi olleensa syntiä tekemässä. Aino ei pääsisi taivaaseen, mutta tansseista tultuaan se aina haisi omituiselle, salaperäiselle ja kiinnostavalle, vieraalle ja oudolle. Sen vaatteet lemahtivat pakkasilmalle ja tapakalle, ei isän itsekasvattamalle kessulle, vaan paperossille, joita kylän pojat polttivat. Silkkisukkansa se riisui kamarin pöydälle ja aamulla Eeva tuijotti niitä uteliaana: ne olivat kuin hämähäkin seittiä, niin ohuet, kiiltävät ja läpinäkyvät. Koskea niihin ei saanut.

Aino supatti pirtissä puoliääneen äidin kanssa, eikä äiti kuullostanut vihaiselta, vaikka Aino oli tansseissa ollutkin. Asiassa oli jotakin outoa, nihkeää ja pelottavaa, melkein kuin Väisäsen Hetan, vöyhkän ja kylänkellon vierailussa. Silloin äiti laittoi korvikkeen tulelle, sillä vaikka Hetan juoruissa oli iso osa vöyhötystä ja lämpätystä, oli niissä silti siteeksi totta, korvikepannun verran ainakin. Jokin pirtissä tuntui samalle kuin Väisäsen Hetan käynnissä ja Eeva odotti äidin nousevan panemaan hellaan tulta ja tulelle korviketta.

-Mittee se tuo pentu ovenraossa vornottaa? Aino huomasi.

- Mänen kuselle, Eeva sanoi, sujutti isän kumiteräsaappaat jalkoihinsa ja rahnusti  ulos pakkaseen. Takaisin tultuaan hän seisahti pirtin ovelle kuuntelemaan eivätkä ne huomanneet Eevaa, niin kiihtyneitä ne olivat. Isäkin valvoi uunin edustalla alusellaan, se ei koskaan mennyt äidin kanssa sänkyyn, ei osannut nukkua patjalla, vaikka oljet olisivat olleet juuri vaihdettuja, kun oli ikänsä maannut savottakämppien lavitsoilla reppu tai saapas päänalusenaan.  Äiti makasi sängyssä nojaten päätään käsiinsä, Aino istui penkillä pöydän vieressä selin oveen ja yhdessä he päivittelivät: Purolan Helena oli saanut yksinäisen lapsen! Ja Purolan Reeta oli heittänyt tyttärensä lapsineen kaikkineen ulos hankeen kuten huorintehneelle kuuluikin ja Helena oli tullut lapsen kanssa seurantalolle, jossa oli iltamat meneillään. Pojat olivat kyselleet, oliko Helena hakemassa lapselleen isää ja Helena oli työntänyt verisen möykyn Jussilan Väinölle, joka oli käskenyt huoraa viemään pentunsa muualle, Väinöhän oli ison talon poika ja Helena mökin tyttö, mutta mihin sitä lasta enää viemään, kuollut se jo oli.