Hilkka Ravilo

Lohja

Lapsuudesta

Lapsuudenkodissa oli 11 lasta, Hilkka toiseksi nuorin. Savolaisella pientilalla lukemista pidettiin syntinä, työnteko oli ainoa hyväksyttävä ajanviete lapselle. Kansakoulun sai käydä, olihan oppivelvollisuuslaki, mutta välivuosia tuli siihenkin koska kotona tarvittiin työntekijöitä.

Kirjoja oli vain Raamattu, jonka Hilkka luki jo ennen kouluikää. Vanhemmat sisarukset toivat myöhemmin piianpalkkanaan laatikollisen kirjoja, jotka Hilkka löysi aitan vintiltä ja luki ne kaikki. Perheen muut jäsenet eivät harrastaneet lukemista.

Hilkka kuitenkin oppi että elämää on muuallakin. Koulun ainekirjoitus oli ensimmäinen ulospääsy ahtaasta maailmasta ja vihot täyttyivät toisensa jälkeen pitkistä kirjoituksista. Niistäkin tosin tuli usein selkäsauna kotona.

Tuotanto

Hilkka Ravilon ensimmäinen romaani Kuin kansanlaulu ilmestyi 1991.  Se oli Savosta Helsinkiin muuttaneen tytön kehitystarina. "Kuvasin piikomiskokemuksiani ja 1950-luvun avioliittoa, johon mentiin hätäisesti. Piioilla ei ollut vapaa-aikaa eikä siten tilaisuutta tutustua seurustelukumppaniin Avioliitto oli pakoa piikomisesta. Sairaan ja väkivaltaisen aviomiehen päähenkilö tappaa valkoisella kärpässienellä."

Toinen teos Mesimarjani, pulmuni, pääskyni (1997) kertoo kipeästä aiheesta, insestistä. Teos valittiin 1997 Finlandia-palkintoehdokkaaksi Antti Tuurin, Lars Sundin, Kari Hotakaisen, Joni Skiftesvikin ja Pirkko Lindbergin teosten kanssa.

Ehdokkuus oli Hilkka Ravilolle täydellinen yllätys ja toi myös julkisuutta.

"Kuvasin kristinuskon körttiläistä muotoa, jonka olen lapsuudessani nähnyt liiankin läheltä".  Päähenkilöitä ovat lapsuudentoverit, pappilan piian poika ja papin tytärpuoli, jopa papin lapsesta saakka raiskaamana ei pysty normaaleihin ihmissuhteisiin. Uskonto ja insesti ovat molemmat kirjan mustia aiheita. Tässäkin kirjassa tapahtuu henkirikos.

"Pappilan piian tekemää siitepölymurhaa kutsun luomumurhaksi", sanoo Ravilo.

Älä itke äitini  (1999) on surullinen kuvaus heitteille jätetystä lapsesta ja siitä millainen hänestä kasvoi. Lauri Kivipöytä, "ainoo sen niminen koko Suomessa", harrastaa applikointia. Koulukotien, sijoituskotien, nuorisokotien ja nuorisovankilan jälkeen hän keplottelee elämässään pätkätöiden ja rikkaiden naisten turvin. Laurin lahjaksi ompelema mekko johtaa rikokseen, jonka arvoitus ratkeaa vasta kirjan lopussa. Tarinan edetessä piirtyy kuva Laurin menneisyydestä, jossa ei juuri ilonhetkiä löydy.

Yö yllä viljan (2001) kertoo äidin ja hänen huumeisiin sortuvan poikansa tarinan. Verivirta on tullut tutuksi Vapulle paikkana, jossa kuolema ei kunnioita ikäjärjestystä. Melkein kaksikymmentä vuotta aiemmin Vappu on saatellut siellä hautaan oman poikansa. Nyt on muiden, myös rakkauden vuoro. Hilkka Ravilo pureutuu kirjassaan jännityksen ja lemmen paulojen lisäksi kirjallisuudessamme harvinaiseen aiheeseen: kuusikymppisen työläisnaisen asemaan.

Kirjoittamisesta

"Kirjallisuus ja kirjoittaminen  ovat merkinneet ulospääsyä tietämättömyyden sekä muun puutteen oloista. Hän kuuluu niihin lukemattomiin keski- ja vanhemman polven suomalaisiin, joiden epävirallisena koulutustienä ja sosiaalisen nousun väylänä ovat olleet kirjat ja oma kynä, kirjastot ja erilaiset arvostelija- ja kirjoittajapiirit," kirjoitti  Katariina Eskola Yliopisto-lehdessä (4/99).  Hilkka Ravilo oli osallistunut Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran järjestämään Elämysten jäljillä -kirjoituskilpailuun, jossa perättiin taiteen kokijoiden ja tekijöiden elämyksiä. Yli 700 kirjoituksesta yli 90 prosenttia käsitteli kirjallisuuden kokemista.

Hilkka Ravilo sai jaetun III palkinnon. Lunastetut työt julkaistiin 1998 antologiassa Rakkaudesta taiteeseen, ja tutkija Katariina Eskola on kirjoittanut Elämysten jäljillä -kirjoituskilpailun tuotoksista samannimisen tutkimuksen.

 "Kirjoitan jännitysromaaneja. Jokaisessa kirjassa tapahtuu henkirikos. Syyllinen paljastuu lukijalla, mutta ei yhteiskunnalle. Kirjoittamisen mekaanisen puolen on tietokone tehnyt helpoksi. Käsin en kirjoita koskaan. Minulla on perintönä reumatauti, nivelrikko, eikä ole mitään mieltä kirjoittaa käsin, kun käytettävissäni on ammattitaitoinen konekirjoittaja: minä

Aikaisemmin kirjoitin vain talvisin. Olen niin kauan istunut sisällä työelämäni aikana, että en halunnut kesiäni kuluttaa sisällä. Nyt minulla on, kiitos parin apurahan, kannettava tietokone ja mieheni kokoama grillikatos, jossa voin kesäisin istua kirjoittamassa ja näen samalla puut ja linnut."

Kirjailijoista eniten Ravilon kirjoittamiseen on vaikuttanut Kaari Utrio. Utrio sanoi eräässä artikkelissaan: "Ensin kirjalla pitää olla loppu ja siihen loppuun aletaan pyrkiä tavalla tai toisella."  Tämän tajutessaan  Ravilo sai julkaistuksi käsikirjoituksensa ja kirjoittaminen helpottui.

Lempikirjoja Ravilolla ovat Mika Waltarin Sinuhe egyptiläinen ja Väinö Linnan Tuntematon sotilas, samoin myös sellaiset ankean ja köyhän lapsuuden kuvaukset kuin Betty Smithin Puu kasvaa Brooklynissä ja Magda Szabon Metsäkauris.

Hän toivoisi osaavansa kirjoittaa kuin Magda Szabo, jolta on suomennettu vain kaksi teosta.

Nuorille kirjoittajille Hilkka Ravilo sanoo ohjeeksi: "Lukekaa, lukekaa, lukekaa! Lukekaa Mika Waltarin kirja Aiotko kirjailijaksi. Se löytyy myös teoksesta Ihmisen ääni, tosin hieman lyhennettynä. Opetelkaa suomen kieli! Kirjoittakaa, kirjoittakaa, kirjoittakaa! Osallistukaa kilpailuihin. menkää kirjallisuuspiireihin. Tärkeintä niissä on, että näkee ja tapaa muita, joita yhdistää sama halu kirjoittamiseen. Vaikka kirjoittaminen on yksinäistä puurtamista, jostakin pitää saada palautetta. On opittava ottamaan vastaan kritiikkiä. Unelmien siipiä ei tarvitse katkaista, mutta on opittava, että ne typistetään.

Kun lähettää käsikirjoituksensa kustantajille, ei palautteesta saa loukkaantua, ei, vaikka uskoo olevansa tuleva nobelisti.  Kustantajille lähetetään joka vuosi tuhansia käsikirjoituksia ja vain 4 käsikirjoitusta tuhannesta ylittää julkaisukynnyksen. Neljä promillea siis! Ei kustantajan edustaja, kustannustoimittaja, vihaa ketään, ei arvostele kirjoittajan persoonaa eikä mitätöi ihmisarvoa, hän lukee vain käsikirjoituksia, jotka vapaaehtoisesti on hänelle lähetetty. Kirjailija tulee sittä, joka jaksaa aina aloittaa alusta, kirjoittaa uudelleen, miettiä uusia ilmaisuja, tutkia kirjoittamisen taustoja."

Teokset

• Kuin kansanlaulu, 1991
• Mesimarjani, pulmuni, pääskyni, 1997
• Älä itke äitini, 1999
• Yö yllä viljan, 2001

Tekstinäytteet

Kuin kansanlaulu, 1991, s. 5

Herätessään Eeva tavallisesti tiesi aamun aamuksi siitä, että ulkona liikkui valo, joka lyheni ja piteni ja viimein hävisi kokonaan äidin mennessä lyhdyn kanssa navetalle. Nyt valo ei liikkunut, se tuli pirtistä, heijastui hangesta kamarin ikkunaan. Eeva oli herännyt tunteeseen, että piti mennä pihan perälle ja siksi oli hyvä, että pirtissä paloi valo, vaikka täytyi olla yö. koska kaikki nukkuivat, Raakel ja Leena, Sylvi, Saimakin.

Kamarista pirttiin tultuaan hän tajusi: Aino oli tullut tansseista. Tavallisesti se tuli ihan hiljaa, kun tiesi olleensa syntiä tekemässä. Aino ei pääsisi taivaaseen, mutta tansseista tultuaan se aina haisi omituiselle, salaperäiselle ja kiinnostavalle, vieraalle ja oudolle. Sen vaatteet lemahtivat pakkasilmalle ja tapakalle, ei isän itsekasvattamalle kessulle, vaan paperossille, joita kylän pojat polttivat. Silkkisukkansa se riisui kamarin pöydälle ja aamulla Eeva tuijotti niitä uteliaana: ne olivat kuin hämähäkin seittiä, niin ohuet, kiiltävät ja läpinäkyvät. Koskea niihin ei saanut.

Aino supatti pirtissä puoliääneen äidin kanssa, eikä äiti kuullostanut vihaiselta, vaikka Aino oli tansseissa ollutkin. Asiassa oli jotakin outoa, nihkeää ja pelottavaa, melkein kuin Väisäsen Hetan, vöyhkän ja kylänkellon vierailussa. Silloin äiti laittoi korvikkeen tulelle, sillä vaikka Hetan juoruissa oli iso osa vöyhötystä ja lämpätystä, oli niissä silti siteeksi totta, korvikepannun verran ainakin. Jokin pirtissä tuntui samalle kuin Väisäsen Hetan käynnissä ja Eeva odotti äidin nousevan panemaan hellaan tulta ja tulelle korviketta.

-Mittee se tuo pentu ovenraossa vornottaa? Aino huomasi.

- Mänen kuselle, Eeva sanoi, sujutti isän kumiteräsaappaat jalkoihinsa ja rahnusti  ulos pakkaseen. Takaisin tultuaan hän seisahti pirtin ovelle kuuntelemaan eivätkä ne huomanneet Eevaa, niin kiihtyneitä ne olivat. Isäkin valvoi uunin edustalla alusellaan, se ei koskaan mennyt äidin kanssa sänkyyn, ei osannut nukkua patjalla, vaikka oljet olisivat olleet juuri vaihdettuja, kun oli ikänsä maannut savottakämppien lavitsoilla reppu tai saapas päänalusenaan.  Äiti makasi sängyssä nojaten päätään käsiinsä, Aino istui penkillä pöydän vieressä selin oveen ja yhdessä he päivittelivät: Purolan Helena oli saanut yksinäisen lapsen! Ja Purolan Reeta oli heittänyt tyttärensä lapsineen kaikkineen ulos hankeen kuten huorintehneelle kuuluikin ja Helena oli tullut lapsen kanssa seurantalolle, jossa oli iltamat meneillään. Pojat olivat kyselleet, oliko Helena hakemassa lapselleen isää ja Helena oli työntänyt verisen möykyn Jussilan Väinölle, joka oli käskenyt huoraa viemään pentunsa muualle, Väinöhän oli ison talon poika ja Helena mökin tyttö, mutta mihin sitä lasta enää viemään, kuollut se jo oli.