Urho Johannes Karhumäki

Vihti

Tekstinäyte romaanista Korpiherra

”Syys- ja lokakuu olivat sateisia, niin kuin kuivien kesien jälkeen usein sattuu.
Jannen uudismaa oli hyvin orastanut ja pensonut, mutta jatkuvien sateiden kyllästämät ojat eivät enää vetäneet sisäänpäin, kuten keskikesällä, eivätkä eteenpäinkään, kun päässä ei ollut vetoa. Päinvastoin alkoi laskun puolella oleva neva työntää omiakin vesiään vielä nevanpinnan alapuolella oleviin kaivantoihin. Janne käsitti, että tätä menoa jatkuen vesi jäätymäpakkasten joutuessa olisi nevan tasalla ja lähteiden jatkuvasti lisää itkettäessä koko hänen hyvin toivein aloittanut orasmaansa luistinkenttänä. Ja sitten hän ei tarvitsisi riihtä eikä myllyä.
Viemärioja puroon! Muuta pelastuksen keinoa ei ollut. Mutta se oli asia, joka oli helpommin huomattu ja sanottu kuin tehty, paljonkin helpommin. Puroon oli nevan laitimmaisen saran kulmasta rohkeasti kaksi ja puolisataa syltä. Siinä taipaleella sai tarpeekseen tyhjiltään käydessä ja kamaran alla oli varmaan lukematon joukko kantoja, liekoja ja muita kynnyspuita.
Mutta yhtä varmaa olisi oraiden menetys, ellei vesi hävinnyt saroilta ennen pakkasien tuloa, ja se ei hävinnyt ilman viemäriojaa. Janne kävi toimeen.”
 
(Lähde: Karhumäki, Urho, Korpiherra. WSOY. Porvoo 1932. s. 88)

 Tekstinäyte romaanista Avoveteen

 ”Kello soittaa viimeiselle kierrokselle. Niemelä syöksähtää toisen kerran johtoon, kierteessä kuten äsken. Kellon ääni hukkuu pohjolan kevätkoskien pauhua muistuttavaan kohinaan.
 Ukkosta on koko maassa. Rantalan vanha patterikone paukkuu ja rätisee. He ovat asettaneet tuolinsa sen ympärille pieneen kehäpiiriin. Koira vain läähättelee keskilattialla kieli ulkona suusta… Ukko on heittänyt lakkinsa penkille ja unohtanut piippunsa kokonaan. Pauhun jälkeen kuuluu radiosta selostajan ääni.
– Kello soittaa! Niemelä syöksyy johtoon! Täällä on täysi myrsky, kuulette sen varmaan! ...
Niemelällä on jo viiden metrin etumatka! Hän syöksyy kuin hiitten hirvi! Toiset taistelevat senteistä rinta rinnan! Välimatka yhä venyy! Hiitten hirvi on tavoittamaton! Hän kiitää pikajuoksijan vauhdilla viimeistä suoraa! Voittamaton! Myrsky on täällä sanoin kuvaamaton!
 Rantalan radio paukkuu. Ukon kasvoilla kierii suuret hikikarpalot. Matti nykii hihasta häntä ja välillä muoriakin: Mummo, mitä äiti itkee?
  
(Lähde: Karhumäki, Urho, Avoveteen. WSOY, Porvoo 1936. s. 384-385)