Leena Helo

Vihti

Elämä

Leena Helo on kotoisin Tampereen Pispalasta, joka kuului vielä Leenan syntymän aikaan Pirkkalaan. Leena tapaakin sanoa olevansa paljasjalkainen pispalalainen ja olleensa Lauri Viidan muistoksi perustetun Moreeni ry:n ikijäsen jo lapsesta saakka. Helo muutti Pirkanmaalta Helsinkiin vuonna 1952, missä hän tapasi Raimo Janhusen ja meni tämän kanssa naimisiin vuonna 1961. Ennen eläkkeelle siirtymistään Raimo Janhunen toimi paloesimiehenä Helsingin pelastuslaitoksella.

Leena ja hänen miehensä muuttivat Vihtiin vuonna 1983 oltuaan ensin kesävihtiläisiä vuodesta 1969. Pariskunta rakennutti talon Ojakkalan Jättölän kylään.

Koulutukseltaan Helo on ammatinopettaja. Hän kirjoitti ensimmäiset lehtijuttunsa opettajan työnsä ohella. Hän kirjoitti Ajan sävel -nimiseen nuortenlehteen, minkä jälkeen hän kirjoitti muutaman artikkelin mm. Seuraan, Hopeapeiliin.

Vihtiläisiin paikallislehtiin Helo kirjoitti vuosina 1983-1998. Hän kirjoitti säännöllisesti Luoteis-Uusimaahan "Asiasta kolmanteen" -pakinapalstaa. Pakinoiden lisäksi hän kirjoitti lukuisia artikkeleita paikallisista tilaisuuksista, tapahtumista ja henkilöistä. Hän on kirjoittanut myös kirja-arvosteluja ja kuuluu Suomen Arvostelijain Liittoon.

Helo on kuulunut Uudenmaan Kirjoittajat ry:hyn 1970-luvulta lähtien ja yhdistyksen johtokuntaan hänet valittiin vuonna 1979. Hän oli yhdistyksen aktiivijäsen vuosina 1978–1993. Hänet on palkittu yhdistyksen Eliaskynä-ansiomerkillä 1990-luvulla.

Leenan viimeisin innostuksen kohde on vanhojen mustavalkokuvien käsittely ja entisöinti. Hän kokosi ja entisöi yli 300 kuvan näyttelyaineiston, joka on ollut esillä näyttelyissä Elohovissa ja Vihdin pääkirjastossa vuonna 2005. Seuraavaksi kuvanäyttely on esillä vuonna 2006, Vihdin 500-vuotisjuhlien yhteydessä. Myös hänen runojaan on ollut esillä näyttelyissä.

Tuotanto

Leena Helo on julkaissut yhden runokirjan, Ei akalle vasaraa (1991). Runokirjan julkaiseminen sai alkunsa, kun Karprint Ky:n toimitusjohtaja Eero Ahola tarjoutui kustantamaan lehdessä julkaistut Helon pakinat. Leena ehdotti puolestaan runojensa julkaisua Aholalle, joka vastasi ehdotukseen myöntävästi tutustuttuaan runoihin.

Helon runot kuvaavat kirjoittajansa suhdetta rakentamiseen, niin fyysiseen kuin psyykkiseen. Leena aloittaa runoissaan rakentamisen haaveesta ja toiveesta ja tekee siitä ajatuksen, joka on toteuttamiskelpoinen ja mahdollisimman helposti ymmärrettävissä. Leena Helon runot ovat aiheiltaan monipuolisia ja tyyliltään realistisia.

Runoissa käsitellään niin kirjoittamisen ongelmallisuutta kuin elämän varjopuolia, kuten sairautta ja köyhyyttä, ja sitä millaista niiden kanssa on elää ja millaista päästä eroon. Helon runokieli ei ole kuitenkaan synkistelevää vaan elämänläheistä ja huumorilla kyllästettyä, elämän läheistä kerrontaa.

Runokokoelman julkaisua varten Helo sai apurahaa Veikko Hellen rahastolta ja Vihdin kulttuurilautakunnan Opetus- ja sivistysrahastolta. Kirjan kansikuvituksen teki vihtiläinen sarjakuvataiteilija Martti Sirola ja runojen teemakuvat Leenan veli, nuoriso-ohjaaja Allan Helo.

Kirjoittamisesta

Leena Helolle kirjoittaminen on ollut aina itsestään selvää ja välttämätöntä. Ensimmäiset runonsa hän kirjoitti 14-vuotiaana. Leena on sanonut, että "Kirjoittaminen on minulle henki ja elämä. Se on ollut minulle yksi kanava korjata lapsuudessa särkynyt koti, se on minulle keino päästä surujen ja murheittein yli."

Leena Helo toteaa, että kirjoittajaksi synnytään, mutta kirjoittamisen luontumiseen tarvitaan harjoitusta ja kokemusta. Hänen tapansa kirjoittaa on kouliintunut lehtityötä tekemällä. Leena kuvaa kirjoittamistaan oman tien kulkemiseksi. Välillä tahtia hidastetaan ja joku kohta kuljetaan pariinkin otteeseen, mutta lopulta päästään perille.

Runoilija sanoo olevansa kirjoittajana kansantaiteilija, joka ei kaavoja kumarra. Hän ei ole oppinut kirjoittamaan korkeakouluja käymällä, vaan tekemällä, kokeilemalla ja virheistään oppimalla. Hän on uskonut harjoitteluun ja kirjoittanut kirjoittamasta päästyään.

Runojaan Leena on kutsunut joskus ”tiskausrunoiksi”, koska monet niistä ovat syntyneet vastenmielisiä kotiaskareita tehdessä. Hänen mielestään ”runoissa ei mielestäni tarvitse olla lallattavaa rytmiä ja säännöllisiä säkeistöjä”. Hänen mielestään runossa pitää tästä huolimatta olla tietty rytmi, joka ei saa rikkoutua. Hän on sanonut, että ”runoilijalla täytyy olla tarkka rytmikorva. Tuollaisen rytmikorvan saadakseni olen itse opiskellut tietämättäni lapsesta saakka.”

Helo on aina halunnut lukea kaikenlaista kirjallisuutta. Hän saa kirjoista uutta ajateltavaa ja uusia aiheita runoilleen. Näin hän on pystynyt välttämään rajoittuneisuuden ja yhteen tyylilajiin keskittymisen. 

Teokset

• Ei akalle vasaraa 1991
  

Tekstinäytteet

Tekstinäyte runokirjasta Ei akalle vasaraa

Mahtailija

Millä tahansa sairaudella
on tarve mahtailla ja sanella
elämisesi ehdot

Määrätäkseen se vahtii
miten elät, puuttuakseen
kuinka teet jos
toisin elät jos
toisin teet kuin sille sopii.

Saatanalleko se on
sukua?

 (lähde: Helo, Leena, Ei akalle vasaraa, Vihti: Karprint 1991)

Lähteet

Lehtiartikkelit:

Luoteis-Uusimaa 27.-28.7.1983, ”Leena Helo-Janhunen: Kirjoitan kuulijalle”.

Luoteis-Uusimaa 22.1.1991, "Leena – akka otti runovasaransa: Satapäinen kummijoukko juhlimassa Leena Helo-Janhusen esikoisrunoteoksen julkistamista". Hans Leidenius.

Luoteis-Uusimaa 31.5.1991, ”Realistin raikasta runoutta”. Rinin Welroos.

Kansan lehti 20.6.1991, ”Valoa pilvien lomasta”. Seppo Järvinen.

Kyselyt ja haastattelut:

Leena Helon sähköpostihaastattelu 26.10.2006. Haastattelija Jani Karell.

Kuvien lähteet:

Kirjailijan kuva. Leena Helo.

Ei akalle vasaraa -teoksen kansikuva. Karprint Ky.

Linkit

Leena Helon omat verkkosivut:
http://www.kolumbus.fi/leena.helo-janhunen/