Onni Halla

Vihti

Tekstinäyte romaanista Pentti Harjun nuoruus

Silloin vieras laski matkalaukkunsa lattialle ja astui yhden lyhyen askeleen.
Lamppu katossa oli joutunut jollakin tavalla epäkuntoon. Se räiskähti ensin muutaman kerran kirkkaasti ja jäi sitten merkillisen himmeänä värisemään lasikuvun alle.
 Sen niukassa valossa näyttivät äsken tulleen nuoren miehen kasvot kuin hiljan keskeytetyn unen sekoittamilta, ja niillä oli lapsellinen, selkeentymätön ilme, vaikka silmät jo katsoivatkin valppaasti eteensä. Vahvat hiukset hapsottivat hiukan ja olivat luultavasti nopean kävelyn jäljeltä sen verran nihkeät, että niissä juuri ohimokuoppien yläpuolella kiilsi lakin painama jälki. Hän nojasi seinään ja ojentaen kätensä sanoi nimen, jota Pentti ei kuitenkaan kuullut.
 Pitkä, epätoivoinen vihellys nousi yli veturin kohinan ja kaarsi kaikkien vaunujen ohi, vaipuen lopulta hiljaisten metsien pimentoon.
 Pentti oli noussut seisomaan ja sanoi vieraaseen päin:
 "Niin, mikä se olikaan?"
 "Kantola", toisti toinen vähän vaivautuneena siitä, että joutui sanomaan uudelleen oman nimensä ääneen, ja Pentti huomasi ajatuksissaan kertaavansa matkalaukun osoitelippuun kirjoitetut sanat:
 "Eino Kantola"

   (Lähde: Halla, Onni, Pentti Harjun nuoruus, Helsinki: Otava 1946)

Tekstinäyte romaanista Oudot virrat

Päivät Mauno oli Kahalan talon töissä ja odotti illan tuloa kuin huumeessa. Elina oli nyt hänen. Hän rakasti Elinaa, ja he menisivät syksyllä Helsinkiin. Silloin he saisivat olla enemmän yhdessä. Elina oli yksin hänen, eikä siihen ollut kenelläkään mitään sanomista. Se ajatus kuumensi mieltä, niin että kaikki näytti toisenlaiselta kuin ennen. Hän oli onnellinen
 Mutta Elina oli kuin pyörteessä.
 Istuessaan jossain Maunon kasvot levollisina edessään hän ihmetteli itsekseen, että nuo samat kasvot saattoivat hetkessä muuttua niin täydelleen toisenlaisiksi. Hän muistaisi aina, kuinka tuo vaaleana läikkyvä tukka kerran melkein silmänräpäyksessä meni sekaisin ja putosi loivina suortuvina otsalle, niinkuin viha olisi mennyt ensimmäiseksi hiuksiin, kuivannut ne ja kähertänyt niiden päät.
 Rauhallisina Maunon kasvot olivat oikeastaan kauniit ja miellyttävät, mutta jokainen vähänkin voimakkaampi ajatuksen liikahdus repäisi ilmeen joltain kohtaa hajalle, niin että kasvoilla näytti aaltoilevan yhtämittainen tunteen kuohu.
 Tuntui mahdottomalta uskoa, että nuo ikään kuin syvyyteen tuijottavat silmät voivat avautua pitkäksi aikaa tyyninä katsomaan eteensä ja kietoa toisen sellaiseen hellyyden hehkuun, joka vakuutti lakkaamatta: Minä rakastan.

   (lähde: Halla, Onni, Oudot Virrat, Helsinki: Otava 1949, s. 184-185)